— Wladimir Nikolajevitschilla on hyvä sydän, suostui Liisa sanomaan, hän on viisas; maman rakastaa häntä hyvin.
— Rakastatteko tekin häntä?
— Hän on hyväsydäminen mies; miksikä en häntä rakastaisi.
— Vai niin! sanoi Lavretski ja vaikeni. Surun ja ivan sekainen hymy välkähti hänen kasvoillaan. Hänen eroamaton katseensa hämmästytti Liisaa, mutta tämä hymyili sittenkin. — "Suokoon Jumala onnea!" sanoi hän vihdoin puoli-ääneen, ikäänkuin itseksensä, ja käänsi pois katseensa. Liisa punehtui.
— Te hairahdutte, Feodor Ivanitsch, sanoi hän, te ajattelette turhaan… Vaan, eikö teitä miellytä Vladimir Nikolajevitsch? kysyi hän äkkiä..
— Ei.
— Miksi?
— Minusta tuntuu, kuin sydäntä ei hänellä olisikaan.
Hymy katosi Liisan kasvoilta.
— Te olette tottunut ankarasti tuomitsemaan ihmisiä, sanoi hän kotvan vaiti oltua.