— Enpä luule. Mikä oikeus minulla on ankarasti tuomita ihmisiä, kun minä itsekin tarvitsisin hyvää kohtelua? Tahi onko teille tietämätöntä, että ainoastaan joku laiskuri ei naura minua…? Mutta, lisäsi hän, täytittekö lupauksenne?
— Millaisen?
— Rukoilitteko puolestani?
— Rukoilin, ja rukoilen joka päivä. Mutta te, olkaa niin hyvä, ettette puhu siitä niin kevytmielisesti.
Lavretski alkoi uskotella Liisaa, ettei se hänelle päähänkään juolahtanut, että hän suuresti kunnioittaa kaikkia vakuutuksia; sitten hän alkoi puhua uskonnosta, sen merkityksestä ihmiskunnan historiassa, kristillisyyden merkityksestä…
— Kristillisyyttä täytyy olla, alkoi Liisa tuntuvalla ponnistuksella, ei siksi, että tuntisimme autuaallisuutta… vaan siksi, että joka ihmisen on kuoleminen.
Lavretski nosti vaistomaisella ihmettelyllä silmänsä Liisaan ja tapasi hänen katseensa.
— Millaisen sanan te sanoitte! virkkoi hän.
— Se sana ei ole omani, vastasi tämä.
— Ei ole omanne… Mutta miksi te puhuitte kuolemasta?