— En tiedä. Minä ajattelen usein siitä.
— Usein?
— Niin.
— Sitä ei luulisi, nyt teihin katsoessa; teillä on niin iloiset, selkeät kasvot, te hymyilette…
— Niin, minulla on nyt sanomattoman hanska, sanoi Liisa viattomasti.
Lavretskin mieli teki ottaa häntä molemmista käsistä ja puristaa niitä kovasti…
— Liisa, Liisa, huudahti Maria Dmitrijevna tulehan katsomaan millaisen ruutanan minä sain.
— Paikalla, maman, vastasi Liisa ja läksi menemään hänen luokseen, vaan Lavretski jäi istumaan oksallensa. "Minä puhun hänen kanssaan aivan kuin olisin nuori mies", ajatteli hän. Lähtiessään pani Liisa hattunsa oksalle riippumaan; kummallisella, melkein hempeällä tunteella katsahti Lavretski tähän hattuun ja sen rypistyneisiin nauhoihin. Liisa tuli kohta takaisin hänen luokseen ja seisahtui taas lautalle.
— Mistä te päätätte ett'ei Wladimir Nikolajevitschilla ole sydäntä? kysyi hän hetken kuluttua.
— Johan sanoin teille, että minä voin hairahtua; mutta toisekseen, aika on kaikki näyttävä.