Liisa vaipui ajatuksiinsa. Lavretski kertoi hänelle elämästään Wasiljevskissa, Mihalevitschista, Antonista; hän tunsi tarpeen puhella Liisan kanssa, ilmoittaa hänelle ajatuksiansa: tämä kuunteli häntä niin sydämellisesti, niin tarkasti; hänen harvat huomautuksensa ja vakuutuksensa näyttivät Lavretskista herttaisen yksinkertaisilta ja viisailta. Hän sanoi sen hänelle itselleenkin. Liisa kummastui.

— Todellako? sanoi hän, minä olen luullut, että minulla, niinkuin sisäpihallani Nastjallakin, ei ole omia sanoja. Hän sanoi kerta sulhaselleen: sinulla on varmaankin ikävä minun seurassani; sinä kerrot minulle kaikkea hyvää, mutta minulla ei ole omia sanojanikaan.

"Jumalan kiitos!" ajatteli Lavretski.

XXVII.

Sillä välin oli jo iltakin käsissä ja Maria Dmitrijevna ilmoitti haluavansa lähteä kotiin. Tyttöjä saatiin töin tuskin lähtemään lammilta. Lavretski sanoi saattavansa vieraita puolitiehen saakka, ja käski satuloimaan hevosen. Auttaessaan Maria Dmitrijevnaa niihin, muisti hän Lemmin; mutta ukkoa ei löydetty mistään. Hän katosi kohta illallisen jälkeen. Anton paiskasi vaunujen oven kiinni joltisella voimalla hänen edessään, äreästi huutaen: ajuri, ann’ mennä! Vaunut liikahtivat. Takaistuimella istuivat Maria Dmitrijevna ja Liisa; etuistuimella neitoset ja palvelustyttö. Ilta oli tyyni ja lämmin, ikkunat avattiin kummaltakin puolelta. Lavretski ratsasti vaunujen rinnalla Liisan puolitse, pannen kätensä ikkunan pieleen, — hän heitti ohjakset säännöllisesti juoksevan hevosen kaulaan — ja vaihtoi joskus pari kolme sanaa Liisan kanssa. Aurinko oli mennyt mailleen; yö läheni, mutta ilma lämpeni yhä. Maria Dmitrijévna alkoi oitis torkkua; tyttöset ja piika jo nukkuivat. Joutuun ja tasaisesti vierivät vaunut; Liisa kumartui eteenpäin; nouseva kuu valaisi hänen kasvonsa, yöllinen vilvas ilma tuulahteli hänen silmiinsä ja poskiinsa. Hänen oli hyvä olla. Kättänsä nojasi hän ikkunan pieleen Lavretskin käden rinnalle. Lavretskin oli myöskin hyvä olla: hän ratsasti rautaisessa yöilmassa, taukoamatta katsellen nuoria kasvoja, kuunnellen nuorta, helevän kuiskaavaa ääntä, joka ilmaisi yksinkertaisia, jokapäiväisiä asioita; hän ei huomannutkaan ennen kuin oli ajanut puolitietä. Hän ei tahtonut herättää Maria Dmitrijevnaa, vaan puristi hellästi Liisan kättä, sanoen: "nythän olemme ystäviä, eikös niin?" Tämä nyökäytti päätään, Lavretski seisautti hevosensa. Vaunut vierivät eteenpäin hiljaa jyristen; Lavretski läksi astumaan jalkaisin kotiinsa. Kesäyön sulo valtasi hänet; kaikki ympärillänsä näytti niin odottamattoman kummalliselta ja samassa niin vanhan, niin herttaisen tuttavalta; likellä ja kaukaa, — etäälle silmä näkikin, vaikka ei kaikkia tarkoin eroittanut, — kaikki uinaili; nuori, kukoistava elämä kuvastui tässä uinailussa. Lavretskin hevonen astui vilkkaasti, notkutellen ruumistaan oikealle ja vasemmalle; suuri musta varjo kulki sen rinnalla; oli jotakin miellyttävää sen kavioiden kopseessa, jotakin hauskaa ja hupaisaa, huuhkainten huudon seassa. Tähdet tuikahtelivat jonkinlaisen vaalean usman takana; vahva kuutamo valaisi seutua; sen valo siinsi myös ympäri taivaan kantta, laskien savustuneen kullan tapaisia, pilkkuja ohi liiteleviin pilvenhattaroihin; raitis ilma vilpastutti silmät. Lempeästi laskeutuen joka jäseneen, suloisesti vierien rintaan. Lavretski nautti tätä ja iloitsi nautinnostaan. "No! kyllä me vielä elämme, ajatteli hän, ei se aivan loppuun ole meitä kalvanut.." Ei hän kuitenkaan sanonut: kuka tahi mikä… Sitten hän ajatteli Liisaa, näinköhän tuo rakastaa Panschinia; jos Liisa olisi sattunut hänelle vastaan toisissa oloissa, — Jumala tiesi, kuinka olisi käynyt; hän ymmärtää Lemmiä, vaikka Liisalta puuttuu 'omia' sanoja. Eikä sekään ole totta: hänellä on omat sanansa… "Älkää puhuko siitä niin kevytmielisesti", juohtui Lavretskin mieleen. Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kauan pää kumarassa, mutta oikasihe sitten ja sanoi:

Pultinpa kaiken, jollenka kumarruin;
Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin…

säppäsi samassa hevostaan ratsuvitsalla ja ratsasti kotiinsa.

Hypättyhän hevosen selästä, katsahti hän viimeisen kerran taakseen hieman myhäillen. Äänetön, lempeä yö peitti kunnaat, laaksot; etäältä sen tuoksuavasta syvyydestä — taivaastako, vaiko maasta, — uhkui hiljaista miellyttävää lämpöä. Lavretski lähetti vielä tervehdyksensä Liisalle ja juoksi kuistiin.

Seuraava päivä oli hyvin ikävä. Aamusta alkaen satoi; Lemm katseli luomiensa alta ja yhä kovemmin ja kovemmin puristi huuliansa yhteen, aivan kuin olisi tehnyt lupauksen, ei niitä koskaan enää avata. Levolle mennessään otti Lavretski mukaansa vuoteelle koko joukon ranskalaisia sanomalehtiä, joista toiset jo pari viikkoa olivat odotelleet avaamista. Hän repäisi siteet pois, katsoi kiireisesti kaikki palstat, joissa ei paljon mitään uutta ollut. Hän oli jo panemaisillaan ne syrjään, kun äkkiä hypähti ylös vuoteeltaan kuin mieletön. Eräässä kertoelmassa ilmoitti, meille jo tuttu, mr Jules lukijoilleen surullisen uutisen: miellyttävä, ihastuttava moskovalainen, kirjoitti hän, yksi muodin ruhtinattarista, parisilaisten salonkien kaunistus, madame de Lavretski on kuollut äkkiä, ja tämä sanoma, ikävä kyllä, aivan varma, saapui nyt vasta hänen, mr Julesin, tietoon. Hän oli — niin hän pitkitti — kuten sanoa sopii, vainajan ystävä…

Lavretski pukeutui, meni puistoon ja käveli melkein aamuun saakka edestakaisin pitkin yhtä ja samaa kujaista.