— Näyttää siltä, sanoi hän, että korttia pelata ei olekaan sama, kuin juoruja panna kokoon.
Gedeonovski pitkitti vaan silmiensä räpytystä ja kasvojensa pyyhkimistä. Liisa tuli vierashuoneesen ja istui nurkkaan; Lavretski katsahti häneen, hän katsahti Lavretskiin, — molemmista tuntui niin tukalalta, hän luki Liisan kasvoilta käsittämättömyyden ja jonkin salaisen nuhteen. Vaikka hän kuinka halusi puhella hänen kanssaan, ei hän voinut; jäädä taas yhteen huoneesen hänen kanssansa, niin kuin vieras toisten vieraitten joukossa, oli rasittavaa: hän päätti lähteä pois. Hyvästi jättäissään hänelle, kerkesi hän toistaa huomenna tulevansa, ja lisäsi, että luottaa hänen ystävyyteensä.
— Tulkaa, vastasi tämä, sama käsittämättömyys kasvoillaan.
Lavretskin lähdettyä vilkastui Panschin; hän alkoi antaa neuvoja Gedeonovskille, ivallisen viekistelevästi puhella rouva Belitsinin kanssa ja vihdoin lauloi romansinsa. Mutta Liisan kanssa hän puheli, ja katsoi häneen niinkuin sitä ennenkin: harkitsevaisesti ja surullisesti.
Lavretski ei taaskaan maannut koko yönä. Ei hänellä ollut kaihoa, ei hän ollut rauhaton, hän oli kokonaan tyyntynyt; mutta maata hän ei voinut. Ei hän edes muistellutkaan entisiä aikoja; hän tarkasteli ainoastaan elämätänsä: sydämensä sykki raskaasti, vaan rauhallisesti, tunnit kuluivat, mutta häntä ei nukuttanut. Ajoittain juolahti hänen päähänsä ajatus: "eihän se ole totta, valettahan se on", — ja hän seisahtui taas, nyykäytti päätään ja tarkasteli uudestaan elämätänsä.
XXIX.
Maria Dmitrijevna ei ollut hyvillään, kun Lavretski toisena aamuna tuli hänen luokseen. "Ähä, viehättääkö", ajatteli hän. Maria Dmitrijevna ei hänestä muutoinkaan pitänyt, ja Panschin, jonka vaikutusvallan alainen hän oli, oli edellisenä päivänä hyvin väliapitämättömästi ja viekkaasti ylistellyt Lavretskia. Koska hän ei pitänyt häntä vieraana, eikä katsonut tarpeelliseksi pitää seuraa sukulaisen, melkein oman talon henkilön kanssa, niin ei kulunut puolta tuntiakaan kun Lavretski ja Liisa jo kävelivät puistossa. Leena ja Sandra juoksentelivat muutaman askeleen päässä heistä, ruohostossa.
Liisa oli kuten ainakin rauhallinen, mutta vastoin tavallisuuttaan vaalea. Hän otti taskustaan hienosti taitetun sanomalehden ja ojensi sen Lavretskille.
— Se on kauhistavaa! äännähti hän.
Lavretski ei vastannut mitään.