— Juuri samaa ja samalla tavalla te sanoitte minulle kolme päivää takaperin. Minä tahdon tietää, rakastatteko te häntä sillä kiihkeellä, tulisella tunteella, jota me olemme tottuneet sanomaan rakkaudeksi?
— Niinkuin te ymmärrätte — en.
— Te ette siis ole häneen rakastuneet?
— En. Tarvitaanko sitä niin välttamättömästi?
— Kuinka?
— Hän on äitistäni mieleen, pitkitti Liisa, hän on hyvä; eikä minulla ole mitään häntä vastaan.
— Mutta kuitenkin te epäilette?
— Niin… ja, ehkä — te, teidän sananne ovat siihen syynä. Muistatteko mitä te kolme päivää takaperin sanoitte? Mutta se on heikkous…
— Voi lapsukaiseni! huudahti Lavretski äkkiä, ja äänensä vapisi, älkää teeskennelkö, älkää sanoko heikkoudeksi sydämenne ääntä, joka ei tahdo antautua ilman rakkautta. Älkää ottako itsellenne niin suurta edesvastausta että otatte miehen, jota ette rakasta ja jolle tahdotte kuulua…
— Minä tottelen, minä en ota mitään edesvastausta, alkoi Liisa…