Mentyään Kalitinilta, kohtasi Lavretski Panschinin; he kumarsivat kylmästi toisilleen. Lavretski tuli asuntoonsa ja sulkeutui. Hän sai kokea ilmiöitä, joita tähän saakka ei ollut kokenut. Kauanko siitä kun hän oli rauhallisessa horroksessa? kauanko siitä, kuten hän itse sanoi, kun tunsi olleensa oikein onkalossa? Mikä siis muutti hänen asemansa? mikä nosti hänet jälleen? aivan tavallinen, ohipääsemätön, vaikka aina odottamaton tapaus: kuolemako? Juuri sama; mutta hän ei niin paljoa ajatellut vaimonsa kuolemata, omaa vapauttaan, kuin sitä, minkälaisen vastauksen Liisa antaa Panschinille. Hän tunsi, että kolmen päivän ajalla on hän ruvennut aivan toisilla silmillä katselemaan Liisaa; hänelle juohtui mieleen, kuinka hän saapuen kotiin ja ajatellen hänestä yön hiljaisuudessa, sanoi itseksensä: "jos…!" Tämä "jos", jolla hän tarkoitti entisyyttä, mahdotonta, oli nyt toteutunut, vaikka ei kuitenkaan niin, kuten hän oli toivonut — hänelle oli yksi vapaus liiaksi vähän. "Hän tottelee äitiänsä",, ajatteli hän, "hän menee naimisiin Panschinille mutta vaikka kieltäytyykin hänestä, — eikö se ole minulle yhdentekevä?" Käydessään peilin sivu, vilkasi hän siinä sattumalta kasvojansa, ja nostatti hartioitaan.
Päivä kului sukkelaan näissä ajatuksissa, tuli ilta. Lavretski läksi Kalitinille. Hän astui sinne kiireisesti, mutta lähestyessään taloa hidastutti askeleensa. Kuistin edessä seisoi Panschinin vaunut. "No, ajatteli Lavretski, enpä tahdo olla itsekäs", ja astui sisään. Talossa oli kaikki hiljaa, vierashuoneestakaan ei kuulunut mitään; hän avasi oven ja näki Maria Dmitrijevnan pelaavan korttia Panschinin kanssa. Panschin kumarsi hänelle ääneti, vaan talon emäntä huudahti: sepä odottamatonta! — ja rypisti hieman kulmakarvojaan. Lavretski istui hänen luokseen ja rupesi katselemaan hänen lehtiänsä.
— Osaatteko te pikettiä? kysyi hän Lavretskilta jollakin peitetyllä harmilla ja ilmoitti samassa, että oli hävittämäisillään.
Panschin luki yhdeksänkymmentä, alkaen kohteliaasti ottaa tikkejä, huolehtivat ja arvokkaat piirteet kasvoillaan. Luultavasti pelaavat valtiomiehet niin; varmaankin pelasi hän sillä tavalla Pietarissakin, jonkun mahtavan vastustajan kanssa, jolle tahtoi kiinniittää mieleen omaa täysikasvuisuuttaan ja mahtavuuttaan. "Sata yksi, sata kaksi, herttaa, sata kolme", kuului säännöllisesti hänen äänensä, eikä Lavretski voinut ymmärtää mille se värähti: soimaukselleko vaiko itseensä tyytyväisyydelle.
— Saanko tavata Marfa Timofejevnaa? kysyi hän, huomattuaan, että
Panschin vielä suuremmalla kopeudella alkoi korttia se'ata.
Taiteilijasta ei hänessä enään ollut huomattavana varjoakaan jälellä.
-— Luullakseni, saatte, lian on ylhäällä, vastasi Maria Dmitrijevna, — tiedustakaa.
Lavretski läksi ylös. Marfa Timofejevnankin tapasi hän korttia pelaamassa: hän pelasi "mylläriä" Nastasja Karpovnan kanssa. Roska rupesi haukkumaan tulijaa; mutta molemmat ämmät ottivat sydämellisesti hänet vastaan, etenkin Marfa Timofejevna näkyi olevan hyvällä tuulella.
— Ah! Fedja! Tee hyvin,.sanoi hän, istu, vaariseni. Me lopetamme siinä paikassa pelin, lähdötkö marjahilloa? Sandra, tuopas hänelle mansikkahilloa. Etkö tahdo? No, istu sitten niin; mutta älä suinkaan tupakoitse; en voi teidän tupakoitanne kärsiä, ja vieläpä Matroskakin aivastelee siitä.
Lavretski kiirehti sanomaan, ettei ollenkaan halua polttaa tupakkia.
— Olitko alhaalla? jatkoi ämmä, ketä siellä näit? Vieläkö se Panschin siellä kyökkii? Mutta näitkö Liisaa? Et? Hän tahtoi tulla tänne… Tuossa hän tuleekin; siinä susi missä mainitaan.