Liisa astui huoneesen ja, nähtyään Lavretskin, punehtui.
— Minä tulin teille vaan minutiksi, Marfa Timofejevna, alkoi hän…
— Miksikä minutiksi? sanoi tämä. Mitä te kaikki, nuoret tytöt, olette tuonlaisia hätäisiä? Käethän, että minulla on vieras: höpise jotain hänen kanssaan, pidä seuraa.
Liisa istui tuolin reunalle, nosti silmänsä Lavretskiin; hänestä tuntui, että hänen välttämättömästi täytyi antaa hänelle tietää, miten päättyi asia Panschinin kanssa. Mutka mitenkä tehdä se? Hänestä se oli sekä vastahakoista että häpeää. Kauanko siitä kun hän vasta tutustui tämän miehen kanssa, tämän, joka harvoin käy kirkossa ja aivan rauhallisesti kestää vaimonsa kuoleman, — ja nyt hän jo ilmoittaa hänelle salaisuuksiansa… Tosin hän ottaa osaa hänen kohtaloonsa; hän itse uskoo häntä ja tuntee mieltymystä häneen; mutta kuitenkin hänestä on häpeä, aivan kuin vieras olisi astunut hänen neitseelliseen, puhtaaseen kammioonsa.
Marfa Timofejevna tuli hänelle avuksi.
— Jos et sinä rupea häntä hauskuttamaan, sanoi hän, niin kuka häntä raukkaa ratottaa? Minä olen hänelle kovin vanha, hän on minulle liian viisas, vaan Nastasja Karpovnalle hän on liian vanha: hänelle pitäisi olla vaan nuoria miehiä.
— Millä minä voin hauskuttaa Feodor Ivanitschia? sanoi Liisa. Jos hän tahtoo, niin minä soitan pianolla hänelle jotakin, lisäsi hän epätietoisesta.
— Sepä hyvä; sinä olet viisas tyttöseni, sanoi Marfa Timofejevna. Menkää rakkaani alas; kun lopetatte soiton, niin tulkaa sitten ylös; minä näette jäin mylläriksi, on paha mieleni, tahdon päästä siitä.
Liisa nousi. Lavretski Iäksi hänen jälkeensä. Portaita laskeutuessa seisahtui Liisa.
— Totta sanotaan, alkoi hän, että ihmissydän on täynnä vastalauseita. Teidän esimerkkinne olisi pitänyt säikyttää minua, tehdä minut epäuskoiseksi rakkaus-avioliittoihin, mutta minä…