— Te annoitte kieltävän vastauksen? keskeytti Lavretski.
— En; mutta en myöntynytkään. Minä sanoin hänelle kaikki mitä taisin, ja pyysin häntä odottamaan. Oletteko te tyytyväinen? lisäsi hän sukkelasti hymyillen — ja Leveästi koskettaen käsipuita, juoksi hän pois portailta.
— Mitä minä soitan teille? kysyi hän, nostaen pianon kantta.
— Mitä haluatte, vastasi Lavretski ja istui niin että näki häntä suoraan kasvoihin.
Liisa alkoi soittaa, ja katseli kauan kättensä liikkeitä. Hän katsahti vihdoin Lavretskiin ja keskeytti soittonsa: niin lystinmäisiltä ja eriskummallisilta näyttivät hänen kasvonsa.
— Mikä teidän on? kysyi hän.
— Ei mitään, vastasi Lavretski, minun on oikein hyvä olla; minua ilahuttaa nähdä teitä, minä iloitsen teistä, jatkakaa.
— Minusta näyttää, sanoi Liisa hetken perästä, jos hän totisesti minua rakastaisi, ei hän olisi tätä kirjettä kirjoittanut; olisihan hänen pitänyt aavistaman, etten minä nyt voi vastata hänelle.
— Ei se ole tärkeää, sanoi Lavretski, tärkeä on se, että te ette rakasta häntä.
— Heittäkää jo valtaan, mitä tämä tuollainen puhe on! Minulle aaveilee yhä teidän vaimovainajanne, ja tekin peloitatte minua.