— Kuulitteko, Waldemar, kuinka sievästi minun Lisetteni soittaa? sanoi juuri silloin Maria Dmitrijevna Panschinille.
— Kyllä, vastasi Panschin, oikein herttaisesti.
Maria Dmitrijévna katsahti hellyydellä nuoreen vastapelaajaansa; mutta tämä tekeytyi vielä kopeamman ja huolehtivaisemman näköiseksi sekä julisti neljätoista kuningasta.
XXXI.
Lavretski ei ollut enää nuori mies; hän ei voinut kauan pettyä tunteesta, jonka Liisa oli herättänyt hänessä; samana päivänä oli hän vakuutettu siitä, että oli rakastunut Liisaan, Vaan se vakuutus ei tuottanut hänelle suurta iloa. "Eikö minulla nyt, ajatteli hän, kolmenkymmenenviiden vuoden i’ässä ole muuta tekemistä kuin antaa sydämeni taas naisen käsiin? Mutta Liisa ei olekaan sen pari: ei hän vaatisi minulta häpeällisiä uhrauksia; ei hän pakoittaisi minua luopumaan työstäni; hän elähdyttäisi itse minua rehelliseen, ankaraan työntekoon ja me menisimme kumpikin eteenpäin kohti hyvää tarkoitusta. Kyllä, lopetti hän ajatuksensa, kaikki on hyvä, mutta paha on ainoastaan se, että hän ei ensinkään huoli minusta. Ilmanko hän sanoi, että minä olen hänestä peloittava. Vaan eipä hän rakasta Panschiniakaan… Heikko lohdutus!"
Lavretski matkusti Wasiljevskiin; vaan ei voinut neljää päivääkään elää siellä, — hänelle tuli niin ikävä. Häntä rasitti myös odotus: mr Julesin ilmoittama uutinen vaati vakuutusta, vaan hän ei ollut saanut minkäänlaisia kirjeitä. Hän saapui kaupunkiin ja vietti iltansa Kalitinilla. Hänen oli helppo huomata, että Maria Dmitrijevna oli häntä vastustamaan asettunut; mutta hänen onnistui jonkun verran lauhduttaa häntä, hävittämällä hänelle korttipelissä viisitoista ruplaa, — samoin onnistui hänen olla puoli tuntia Liisan kanssa kahden, vaikka äitinsä oli päivää ennen varoittanut häntä rupeamasta liian likeiseen tuttavuuteen henkilön kanssa: "qui est un si grand ridieule" [joka on niin naurettava]. Hän huomasi Liisan muutoksen: hän oli muuttunut ajattelevaisemmaksi, tönii häntä poissa olostaan ja kysyi häneltä — eikö hän lähde huomenna kirkkoon? (seuraava päivä näet oli sunnuntai).
— Tulkaa, sanoi hän, ennen kuin Lavretski ehti vastaamaan, me rukoilemme yhtenä hänen sielunsa rauhan puolesta. Sitten hän lisäsi, ett'ei tiedä mitä tehdä, eikä tiedä onko hänellä oikeutta antaa Panschinin enää odottaa hänen päätöstään.
— Miksikä ei? kysyi Lavretski.
— Siksi, sanoi hän, että alan jo aavistaa minkälaisen vastauksen annan.
Hän sanoi päätänsä kivistävän ja meni ylös huoneesensa, epävakaisesti tarjottuaan sormiensa nenää Lavretskille.