Toisena päivänä meni Lavretski päiväsaarnaan. Liisa oli jo kirkossa, kun hän tuli. Tämä huomasi Lavretskin, vaikka ei kääntynyt häneen päin. Hän rukoili sydämensä pohjasta: hiljaa pilkoittivat hänen silmänsä, hiljaa painui ja kohosi päänsä. Lavretski tunsi hänen rukoilevan itsensäkin puolesta, ja ihana tunne täytti hänen sielunsa. Lavretskista tuntui sekä hyvälle että hiukan häpeälle. Säädyllisesti seisova kansa, tutut kasvot, laulun sulavuus, suitsutuslampun hajuava savu, pitkät vinot auringon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta sisään, itse seinien ja patsaitten varjot — kaikki puhui hänen sydämelleen. Moneen aikaan ei hän ollut käynyt kirkossa, eikä myöskään rukoillut Jumalaa: ei hän nytkään säestänyt ainoatakaan rukousta, ei edes tehnyt ristinmerkkiäkään, mutta nyt toki hetkeksi, jos ei ruumiillaan, niin koko sielullaan kumartui Jumalan unhoittaja nöyränä maahan. Hän muisti, kuinka hän lapsuudessaan joka kerta kirkossa rukoili siksi, että tunsi ikäänkuin jonkun kostean koskettavan otsaansa; se, ajatteli hän silloin, on suojelusenkeli, joka koskettaa minua ja panee minuun valittujen merkin. Hän katsahti Liisaan… "Sinä saatoit minun tänne, ajatteli hän, kosketa siis minuun, kosketa minun sieluuni". Hän rukoili aina vaan yhtä hiljaa; kasvonsa näyttivät hänestä ihastuttavilta, ja Lavretski heltyi uudestaan, hän pyysi toiselle sielulle — rauhaa, omalle — armoa…
He yhtyivät kirkon etehisessä; Liisa tervehti häntä iloisella ja ystävällisellä komeudella. Aurinko valaisi kirkkaasti nuorta ruohoa kirkon pihamaalla, kirjavia naisten hameita ja huiveja; naapurikirkkojen kellot kajahtelivat korkeudessa; varpuset visertelivät aitojen seipäissä, Lavretski seisoi paljain päin ja hymyili; tuulen hengähdys liipoitteli hänen hiuksiaan ja Liisan hatun nauhoja. Hän auttoi Liisan ynnä mukana olleen Leenan vaunuihin, jakeli rahansa köyhille ja läksi verkalleen astuen kotiinsa.
XXXII.
Tuli raskaat päivät Feodor Ivanitschille. Hän oli lakkaamattomassa kuumeessa. Joka aamu hän kävi postissa, liikutuksella avaten kirjeitä, sanomalehtiä, — eikä missään ollut tietoa, joka olisi vahvistanut tahi vakuuttanut tuon ennen saadun surullisen sanoman todenperäisyyttä. Toisinaan hän tunsi itse itseänsä inhoavan: "mitä minä, — ajatteli hän, — odotan, ihan kuin korppi verta, varmaa tietoa vaimoni kuolemasta!" Kalitinilla hän kävi joka päivä; mutta ei hänellä ollut helpompi sielläkään: emäntä äkäili silminnähtävästi hänelle, otti häntä vastaan ainoastaan armosta; Panschin käyttäytyi häntä kohtaan kaksinkertaisella kohteliaisuudella; Lemm oli muuttunut ihan ihmisvihaajaksi ja tuskin kumarsi hänelle, mutta mikä tärkein: Liisa ikäänkuin karttoi häntä. Jos hän sattui jäämään milloin kahden kesken Lavretskin kanssa, niin entisen luottamuksen sijaan, hän hämmästyi; hän ei tietänyt mitä puhua, ja Lavretski tunsi myös jotain hämmästyksen tapaista. Liisa oli muutamassa päivässä muuttunut aivan toisenlaiseksi: hänen liikkeissään, äänessään, nauraessaankiu oli huomattavana senlainen liikutus, ennen olematon epävarmuus. Maria Dmitrijevna niinkuin todellinen itsekäs olento ei huomannut mitään; mutta Marfa Timofejevna alkoi epäillä lemmikkiänsä. Lavretski nuhteli monasti itseänsä siitä, että oli näyttänyt hänelle sanomalehden: hän ei aavistanutkaan, että hänen henkinen olentonsa olisi voinut vallata tytön puhtaat tunteet. Hän luuli muutoksen Liisassa tapahtuneen sisällisestä taistelusta, epätiedosta: mitä vastata Panschinille? Kerran toi hän Lavretskille kirjan, Walter Scott'in romaanin, jonka hän itse oli pyytänyt häneltä. ** — Oletteko lukeneet sen? kysyi Lavretski.
— En; minä en nyt jouda lukemista ajattelemaan, vastasi hän, aikoen lähteä pois.
— Odottakaa hetkinen; minä en pitkään aikaan ole ollut teidän kanssanne kahden kesken. Näyttää siltä kuin te pelkäisitte minua.
— Pelkään.
— Miksi, sanokaa?
— En tiedä.
Lavretski vaikeni.