Säveleet vaikenivat, ja ukon vartalo yönutussaan, rinta paljaana ja hapset hajallaan, näyttäytyi ikkunassa.
— Ahaa! sanoi hän arvokkaasti, tekö se olette?
— Kristofer Feodorovitsch, mikä ihastuttava soitto! Jumalan tähden päästäkää minut sisään.
Sanaakaan sanomatta, heitti ukko mahtavalla käden liikunnolla ovensa avaimen hänelle kadulle. Lavretski juoksi nopeasti ylös, astui huoneesen ja aikoi heittäytyä Lemmin syleiltäväksi, mutta tämä osoitti käskeväisesti tuolia, sanoen Venäjän kielellä: "Istukaa ja kuunnelkaa"; itse istui hän pianon ääreen, ylpeän ja ankaran näköisenä vilkaisten ympärilleen, ja alkoi soittonsa. Moneen aikaan ei Lavretski ollut kuullut mitään senlaista: jo ensi säveleen ihana, kiihkoinen sointu valtasi hänen sydämensä; se kajahteli, uhkui murhetta, onnea, suloutta, se kasvoi ja suli; se kosketti kaikkea, mikä maassa on kallista, salaista, pyhää; se uhkui sanomatonta kaihoa ja kohosi taivaisiin.
Lavretski oikasihe ja seisoi hurmaantuneena, vaaleana ihastuksesta. Nämä säveleet ne aivan tunkeusivat hänen vasta rakkauden onnesta vavisneesen sieluunsa; ne uhkuivat itsekin rakkautta. "Toistakaa", kuiskasi hän kun taukosi viimeinen sävel. Ukko heitti häneen haukan katseen, löi kädellä rintaansa ja, sanottuaan kiirehtimättä omalla äitinkielellään: "Jos minä olen suuri soittaja, on tämä minun tekemäni", ja alkoi uudestaan ihastuttavan sävelteoksensa. Huoneessa ei ollut kynttilää; nousevan kuun valo tunkeusi ikkunan syrjästä sisään; heleästi vapisi suloinen ilmakerros; pieni, köyhä huone näytti pyhyyden kammiolle, ja korkealle, huokaillen kohoili hopeaisessa puoli-hämärässä ukon pää. Lavretski tuli hänen luokseen ja syleili häntä. Ensin ei Lemm vastannut hänen syleilykseensä, vaan työnsi häntä luotaan kyynäspäällään; kauan, liikuttamatta jäsentänsäkään, katsoi hän yhtä ankarasti, melkein äreästi, ja äännähti ainoastaan pari kertaa: ahaa! Vihdoin hänen muuttuneet kasvonsa tyyntyivät, leppenivät ja vastaukseksi Lavretskin kiihkoisille toivotuksille, myhähti hän ensin hiukan, vaan sitten heltyi itkemään, heikosti tyrskien kuin lapsi.
— Se on kummallista, sanoi hän, että te juuri nyt tulitte; mutta minä tiedän, tiedän kaikki.
— Te tiedätte kaikki? sanoi Lavretski hämmästyneenä.
— Ettekö te kuulleet minua, vastasi Lemm, ettekö ymmärtäneet, että minä tiedän kaikki?
Lavretski ei voinut aamuun saakka nukkua, hän vietti koko yönsä istuen vuoteellaan. Ei Liisakaan maannut: hän rukoili.