Lavretski nousi ja istui hänen viereensä penkille. Hän ei enää itkenyt vaan katsoi Lavretskiin kosteilla silmillään.
— Minua peloittaa; mitä me tässä oikein teemme? toisti hän.
— Minä rakastan teitä, sanoi Lavretski uudestaan, minä olen valmis uhraamaan teille koko elämäni.
Liisa vavahti taas, aivan kuin häntä olisi kauhistuttanut, ja nosti katseensa taivasta kohti.
— Se on kaikki Jumalan vallassa, sanoi hän.
— Mutta te rakastatte minua? Me tulemme onnelliseksi?
Liisa laski silmänsä maahan; Lavretski puristi häntä rintaansa vasten, ja hänen päänsä kallistui Lavretskin olkapäälle… Tämä kumarsi hieman päätään ja kosketti hänen vaaleita huuliaan.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua seisoi Lavretski puiston takaportilla. Se oli jo lukittu ja hänen täytyi hypätä aidan yli. Hän kääntyi kaupunkiin ja käveli sen uinailevia katuja myöten. Odottamaton, suuri ihastuksen tunne valtasi hänen sielunsa; kaikki epäilykset katosivat kerrassaan. "Katoa entinen, himmeä muisto, ajatteli hän, hän rakastaa minua, hän on omani." Äkkiä kuului hänestä kuin ilmassa hänen päänsä päällä soisi jonkunlaisia kummallisia, ihania säveleitä; hän seisahtui: säveleet helähtivät vielä ihanammin; sointuvana, voimakkaana virtana ne vyöryivät, — ja ne näyttivät puhuvan ja laulavan hänen onnestaan. Hän katsahti ympärilleen: säveleet kuuluivat pienen kartanon kahdesta, yläkerran ikkunasta.
— Lemm! huudahti Lavretski ja juoksi ikkunoiden luo. Lemm! Lemm! toisti hän kovasti.