Liisa veti säikähtäen pois päänsä ja horjahti takaperin: hän tunsi Lavretskin. Tämä huudahti häntä kolmannen kerran ja ojensi kätensä häntä kohti. Liisa poistui ovesta ja astui puistoon.
— Te? äännähti hän. Tekö täällä?
— Minä… minä… kuulkaa minua, kuiskasi Lavretski, otti häntä kädestä kiirii ja saattoi penkille istumaan.
Liisa astui hänen jälessään vastustamatta; hänen vaaleat kasvonsa, liikkumattomat silmänsä, kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat sanomatonta kummastusta. Lavretski asetti hänet istumaan penkille ja jäi itse seisomaan hänen eteensä.
—. Minä en aikonut tulla tänne, alkoi hän, minut saattoi… Minä… minä… minä rakastan teitä, ilmaisi hän vastentahtoisella kauhulla.
Liisa katsahti pitkällisesti häneen; näytti niin kuin hän nyt vasta; tällä hetkellä olisi ymmärtänyt missä hän oli ja mitä hänen kanssaan tapahtui. Hän yritti nousemaan, mutta ei voinut, vaan jäi paikoilleen ja peitti kasvonsa käsillään.
— Liisa, sanoi Lavretski, Liisa, toisti hän vielä kerta ja laskeusi polvilleen hänen jalkojensa juureen…
Liisan olkapäät alkoivat hieman vavahdella, sormet vaaleissa käsissään kiintyivät lujemmin kasvoihin.
— Mikä teidän on? kysyi Lavretski, ja kuuli hiljaisen itkun. Sydämensä liikahti… Hän ymmärsi mitä nämä kyyneleet merkitsivät. Todellako te rakastatte minua? kuiskasi hän, koskettaen hänen polveansa.
— Nouskaa, sai Liisa sanoneeksi, nouskaa, Feodor Ivanitsch. Mitä me tässä oikein teemme?