Liisa ei virkannut sanaakaan koko Lavretskin ja Panschinin riidan aikana, mutta kuunteli tarkasti ja oli kaikkineen kallistunut Lavretskin puolelle. Politiiki häntä hyvin vähän miellytti; mutta tuo itseensä luottavainen ääni, jolla pietarilainen virkamies puhui (hän ei tähän saakka milloinkaan ollut esiin tuonut itseänsä niin paljon) inhoitti häntä; tämän ylenkatse Venäjää kohtaan lonkkasi häntä. Liisalle ei mieleenkään tullut, että hän on isänmaansa rakastaja; vaan hänen luontonsa soveltui hyvin venäläisten ihmisten kanssa; venäläinen järkiperäisyys ilahutti häntä; aivan kaunistelematta vietti hän monet tunnit äitinsä alueelle kuuluvan kylänvanhimman kanssa, kun tämä kävi kaupungissa, ja puheli hänelle niinkuin vertaiselieen, ilman mitäkään ylhäistä korskaa. Lavretski tunsi tämän kaiken, eikä hän olisikaan ruvennut vastustamaan Panschinia muutoin, kuin ainoastaan Liisan tähden. Keskenään he eivät puhuneet sanaakaan, katseensakin tapasivat harvoin toisiansa; vaan molemmat ymmärsivät, että olivat lähestyneet ystävällisesti toinen toistansa sinä iltana, ymmärsivät, että rakastavat eivätkä rakasta yhtä ja samaa. Yhdessä he vaan erosivat; mutta Liisa toivoi salaisesti voivansa kääntää hänet Jumalan puoleen. He istuivat Marfa Timofejevnan luona ja, kuten näytti, katsoivat pelin kulkua; sitä he tosiaankin katsoivat, — vaan sen ohella paisui sydän kummankin rinnassa, eikä mitään heiltä kadonnut: heitä varten lauloi yörastas, tähdet tuikkivat, ja puutkin suhisivat hiljaa, unen, kesän sekä lämmön tuudittamina. Lavretski antautui tykkänään suloisen tunteensa valtaan ja iloitsi, vaan sana ei osaa kuvata sitä mikä liikkui tytön puhtaassa sielussa: se oli vielä salaisuus hännille itselleenkin; jääköön se siis muidenkin salaisuudeksi. Ei kukaan tiedä, ei kukaan ole nähnyt, eikä milloinkaan tule näkemäänkään, kuinka eloon ja kukoistukseen virkoava siemen itää ja kehittyy maan povessa.
Kello löi kymmenen, Marfa Timofejevna läksi ylös huoneisiinsa Nastasja Karpovnan kanssa; Lavretski ja Liisa kävelivät salin lattialla, seisahtuivat puistoon päin avatun oven eteen, katsahtivat etäiseen pimeyteen, sitten toisiinsa — ja naurahtivat; mielellään olisivat ehkä lähteneet puistoon käsitysten ja puhelleet kylliksensä. He kääntyivät Maria Dmitrijevnan ja Panschinin luo, joilla peliä yhä kesti. Viimeinen "kuningas" loppui vihdoin, ja emäntä nousi ohkien ja ähkien tyynyillä täytetystä nojatuolistaan; Panschin otti hattunsa, suuteli Maria Dmitrijevnan kättä, huomasi että joitakuita onnellisia ei mikään nyt estänyt maata menemästä ja nauttimasta yön rauhaa, jota vastoin hänen täytyi istua aamuun saakka tyhmien paperiensa ääressä, kumarsi kylmästi Liisalle (hän ei mitenkään aavistanut, että vastaukseksi hänen pyynnöllensä Liisa käskee odottamaan, siitäpä hän olikin äkeissään tälle) — ja läksi pois. Lavretski läksi hänen jälessään. Portilla he erosivat; Panschin herätti ajurinsa, pistämällä kepinnenällä häntä niskaan, istui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Lavretskin mieli ei tehnyt kotia menemään: hän meni niityille, kaupungin ulkopuolelle. Yö oli hiljainen ja valoisa, vaikka kuutamoa ei ollut; Lavretski käveli kauan hallaisessa ruohostossa: hän osui kapealle polulle; sitä myöten hän läksi astumaan. Se saattoi hänet pitkän aidan luo; siinä oli portti; hän koetti, melkeinpä tietämättänsä, sysätä sitä: se narahti hiukan ja aukeni, aivan kuin se olisi odottanut hänen kätensä kosketusta. Lavretski tuli puistoon, käveli kotvasen lehmuskäytävässä ja seisahtui kummastuneena: hän tunsi olevansa Kalitinin puistossa.
Hän meni paikalla kohti mustaa varjoa, joka laskeutui tiheästä pähkinäpensaasta, seisoi siinä kauan liikkumatonna, ihmetellen ja nostellen hartioitaan.
"Tämä merkinnee jotakin", ajatteli hän.
Kaikki oli hiljaa ympärillä; talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän astui varovasti eteenpäin. Tuolla, käytävän käännöksessä, näkyi hänelle äkkiä koko talo, mustine varjoineen; ainoastaan kahdessa ikkunassa yläkerroksessa pilkoitti tulta: Liisalla paloi kynttilä vaalean ikkunaverhon takana, ja Marfa Timofejevnan makuuhuoneessa tuikki punertava tuli yölampussa, kajastaen tasaisilta kultaisilta säteiltä, jumalankuvain edessä. Alhaalla balkongilla ammoitti ovi selkkosen selällään. Lavretski istahti puupenkille, tueten ruumistaan käsillään ja katsoen vuoroon avattuun oveen ja Liisan ikkunaan. Kaupungin kello ilmoitti puoliyön; talossa helähtivät pikkukellot myös, lyöden kaksitoista; vartija kalisutti säännöllisesti lautaansa. Lavretski ei mitään ajatellut, ei mitään odottanut; hänestä tuntui hauskalle olla lähellä Liisaa, istua hänen puistossaan penkillä, jossa hänkin on joskus istunut… Tuli katosi Liisan huoneesta.
"Hyvää yötä, rakas tyttöseni", kuiskasi Lavretski, istuen paikallaan hievahtamatta ja irroittamatta katsettaan pimenneestä ikkunasta.
Äkkiä ilmestyi valo yhdessä alakerroksen ikkunassa, siirtyen toiseen, kolmanteen… Joku käveli kynttilä kädessä huoneissa. "Olisikohan se Liisa? Eikö mitä…" Lavretski nousi… Välähti tuttava kajastus, ja vierashuoneesen ilmaantui Liisa. Vaaleassa puvussa, hiuspalmikot hartioillaan, astui hän hiljakseen pöydän luo, kumartui sen yli, asetti kynttilän pöydälle ja etsi jotain; sitten hän käänsi kasvonsa puistoon, läheni avattua ovea, aivan valkoisissaan, keveänä, kauniine vartaloineen, ja seisahtui kynnykselle. Väristys valtasi Lavretskin.
— Liisa! pääsi tuskin kuuluva sana hänen suustaan.
Tämä vavahti ja alkoi katsoa pimeyteen.
— Liisa! toisti Lavretski hiukan kovemmin ja tuli näkyviin varjosta.