XXXIII.
Kerran, tavallisuuden mukaan, istui Lavretski Kalitinilla. Tukehduttavan kuuman päivän jälkeen oli tullut ihana ilta, ja vaikka Maria Dmitrijevna inhosikin läpi-vetoa, käski hän kuitenkin avaamaan ovet ja ikkunat puiston puolelta ja ilmoitti samassa, ettei halua korttia pelata, sillä olisihan syntiä istua kortit kädessä tuollaisella ilmalla, jolloin pitää ainoastaan nauttiman luonnon ihanuutta. Yksi vieraista oli Panschin. Illan elähdyttämänä tunsi hän mielessään taiteen kuiskauksia, mutta ollen haluton laulamaan Lavretskin läsnäollessa, ryhtyi hän runouteen: luki hyvin, mutta liian tunteellisesti ja tarpeettomilla hienouksilla, muutamia Lermontovin runoja (silloin ei vielä Puschkin kerennyt toistamiseen tulla käytäntöön) — ja äkkiä, ikäänkuin häveten omia liioittelujaan, alkoi hän tunnetun "Ajatukset" runon johdosta soimata ja parjata uudempaa sukupolvea, eikä myöskään siinä surussa unhoittanut sanoa, kuinka hän kaikki kääntäisi omalla tavallaan, jos valta olisi hänen käsissään. "Venäjä, sanoi hän, on jäänyt jälelle muusta Europasta; se pitää meidän kiini tapaaman. Uskottelevat, että me olemme liiaksi nuoria — se on valhe; ja vielä sen ohessa meillä ei ole muka kekseliäisyyttä! itse Il——v tunnustaa sen, että me emme ole hiirenpyydystäkään keksineet. Arvattavasti täytyy meidän vastoin tahtoammekin lainata muilta. Me sairastamme, sanoo Lermontov — siihen minäkin yhdyn; mutta me olemme sairaat sen tähden, että vasta puoleksi olemme tulleet euroopalaisiksi; millä me olemme loukkautuneet, sillä meidän tulee parantaakin itsemme ('le cadastre' ajatteli Lavretski). Meillä, pitkitti hän, ovat viisaimmat päät — les meilleues têtes — jo aikoja, sitten siitä vakuutetut; kaikki kansat ovat alkujaan samanlaisia; hankittakoon vaan hyviä perustus-laitoksia — niin on asian loppu. Kenties voisi tasaantua nykyisten kansojen oloihin; se on meidän asiamme, meidän… ihan oli vähällä sanoa: valtiollisten henkilöiden! virkamiesten tehtävä; mutta tarpeen sattuessa, älkää huolehtiko: perustuslaitokset kyllä muuttaisivat nämä olot." Maria Dmitrijevna myönnytteli ihastuksella Panschinin puhetta. "Katsos, ajatteli hän, millainen viisas mies luonani vierailee." Liisa nojautui ikkunaa vasten ääneti; Lavretski oli myös vaiti; Maria Timofejevna, joka pelasi korttia nurkassa ystävättärensä kanssa, mutisi jotakin nenänsä alta. Panschin käveli huoneessa edestakaisin puhuen kauniisti, vaan salaisella kiukulla: näytti siltä, kuin hän ei olisi parjannut koko sukupolvea, vaan muutamia hyvästi tunnettuja henkilöitä. Kalitinin puistossa, suuressa syreenipensaassa asui yörastas; sen ensimäiset iltasäveleet kuuluivat kaunopuheliaan puheen välillä; ensimäiset tähdet sytyttelivät tuliansa sinertävällä taivaalla, lehmusten liikkumattomain latvain kohdalla Lavretski nousi ja rupesi vastailemaan Panschinille; syttyi riita. Lavretski puolusti Venäjän nuoruutta ja omantakeisuutta; antoi uhriksi itsensä, koko sukupolvensa, mutta puolusti nuorempaa sukupolvea, heidän vakuutuksiaan ja mielipiteitään; Panschin vastaili äkäisesti ja jyrkästi, sanoen, että viisaitten ihmisten täytyy kaikki uudestaan tehdä, ja yltyi vihdoin niin, että unhoitti kamarijunkkari-arvonsa ja virkamies-asemansa, nimittäen Lavretskia jälkeen jääneeksi tieteilijäksi, vieläpä huomautti — tosin hyvin kaarrellen — hänen epä-asemaansa seurassa.
Lavretski ei suuttunut, ei koroittanut ääntään (hän muisti Mihalevitschin sanoneen häntä myös jälkeen jääneeksi — mutta voltairelaiseksi) — vaan aivan rauhallisesti kumosi hän Panschinin vakuutukset joka kohdassa. Hän näytti toteen hänelle hypähdysten ja perustuksellisten uudistusten mahdottomuuden virkamiesalan itsetunnon korkeudesta, — uudistusten, joiden toteutuminen ei perustu isänmaan tuntemiseen, eikä oikeaan ihanteiden luottamukseen; otti esimerkiksi oman kasvatuksensa, vaati ennen kaikkea kansan oikeuden tunnustamista ja malttia sen edessä, — sitä malttia, jota paitsi rohkeuskaan ei voi vastustaa valhetta; eikä vihdoin kieltäytynyt nuhteesta, että oli kevytmielisesti tuhlannut aikansa ja voimansa.
— Kaikki tämä on hyvä! huudahti viimein harmistunut Panschin, nyt te olette saapuneet Venäjälle, — mitä te ai’otte tehdä?
— Kyntää maata, vastasi Lavretski, ja ahkeroida, kuinka vaan parhaiten sitä kyntää voisi.
— Se on erinomaisen kiitettävää, epäilemättä, vastasi Panschin, minulle on kerrottu, että te olette tehneet jo suuria edistyksiäkin sillä alalla; mutta ajatelkaa, eihän jokainen kykene sillä alalla työskentelemään…
— Une nature poetique, tarttui Maria Dmitrijevna puheesen, — tietysti ei voi kyntää… et puis, te olette Wladimir Nikolajevitsch kutsuttu tekemään kaikki en prand.
Siinä oli jo liiaksi Panschinillekin: hän hämmästyi ja sotki puheensa. Hän koetteli siirtää sitä tähtitaivaan kauneuteen, Schubertin soittoon — ei mikään tahtonut oikein luonnistua; hän lopetti sillä, että pyysi Maria Dmitrijevnaa pelaamaan kanssaan pikettiä. — "Kuinka! tällaisena iltana?" vastasi tämä heikosti; vaan käskipä kuitenkin tuomaan kortit.
Panschin repäsi kerrassaan kuoren pois uudelta korttipakalta, Liisa ja Lavretski, ikäänkuin tuuman perästä nousivat ja asettuivat Marfa. Timofejevnan tuolin taa. Heille molemmille tuli äkkiä niin hyvä olo, että he oikein pelkäsivät jäävänsä kahden kesken, — ja samassa he tunsivat, että tuo viime aikoina rasittava ujosteleminen katosi palaamattomiin. Ämmä nipisti salaa Lavretskia poskesta, viekkaasti silmiänsä räpyttäen ja useampia kertoja päätään heilutellen sanoi kuiskaamalla: "häpäiset viisastelijan, kiitos!" Kaikki hiljeni huoneessa; kuului ainoastaan vahakynttiläin heikkoa rätinää, ja joskus käsien lyöntiä pöytään, huudahduksia tahi voittolukuja, ja laveana aaltona lainehti ikkunoista sisään, yhtenä hallan nostattaman viileyden kanssa, voimakas, helisevä yörastaan laulu.