— Feodor, älkää ajako minua pois! sanoi hän Ranskan kielellä; äänensä viilsi kuin veitsellä Lavretskin sydäntä.
Hän katsoi vaimoonsa mielettömänä, ja kuitenkin huomasi hän sen vaalenneen ja lihoneen.
— Feodor! pitkitti tämä, joskus liikutellen silmäluomiansa ja varovasti väännellen ihmeenkauniita käsiään, Feodor, minä olen rikkonut teitä vastaan, kovasti rikkonut, — sanonpa enemmänkin, minä olen pahantekijä; mutta kuulkaa: katumus vaivaa minua, minä olen itse itselleni kuormaksi, minä en enää voinut kestää kohtaloani; minä olen monasti tahtonut tulla teidän luoksenne takaisin, mutta olen pelännyt teidän vihaanne; minä päätin reväistä kaiken yhteyden entisyyteni kanssa… puis, j’ai été si malade, — minä olin kovin sairaana, lisäsi hän, silittäen kädellään poskeaan ja otsaansa, minä käytin hyväkseni levinnyttä huhua kuolemastani, minä hylkäsin kaikki; en pysähtynyt mihinkään, kiirehdin öin päivin tänne; minä epäilin kauan tulenko vai en teidän, minun tuomarini, eteen — paraitre devant vous, mon juge; mutta minä päätin vihdoin, muistaessani teidän ainaisen hyvyytenne, saapua luoksenne; minä sain tietää teidän osoitteenne Moskovassa. Uskokaa, jatkoi hän, hiljaa nousten ylös lattialta ja istuen aivan tuolin kulmalle; minä olen usein ajatellut kuolemaa ja niin paljon rohkeutta olisi minussa ollut, että olisin voinut lopettaa päiväni — oih, elämäni on nyt minulle raskas taakka! — mutta ajatus tyttärestäni, minun Ailastani on pidättänyt minua; hän on täällä, hän makaa tässä viereisessä huoneessa, lapsi raukka! Hän on väsynyt, te saatte nähdä hänet: hän ei kuitenkaan olo rikollinen teitä kohtaan,, mutta minä olen niin onneton, niin onneton! huudahti rouva Lavretski ja purskahti itkemään.
Lavretski tointui vihdoin; hän irtausi seinästä ja kääntyi ovelle päin.
— Te menette? huusi hänen vaimonsa epätoivossa, o, se on hirmuista! Sanomatta minulle ainoata sanaakaan, ainoatakaan nuhdetta… Se ylenkatse tappaa minut, se on hirmuista!
Lavretski seisahtui.
— Mitä te tahdotte kuulla minulta? sanoi hän kolkolla äänellä.
— En mitään, en mitään, tarttui tämä kiireisesti puheesen, minä tiedän, että minulla ei ole oikeutta mitään anoakaan; en minä mieletön ole, uskokaa; minä en toivo, minä en tohdi toivoa teidän anteeksiantamistanne; minä rohkenen vaan rukoilla teitä, että te neuvoisitte minulle, mitä minun tulee tehdä, missä elää? Minä täytän käskynne kuin orja, olkoon se mikä hyvänsä.
— Minulla ei ole mitään käskemistä teille, vastasi Lavretski samalla äänellä, te tiedätte — meidän välimme on loppunut… ja nyt, enemmän kuin milloinkaan. Te voitte elää missä tahdotte; ja jos teille riittää vähäksi teidän eläkkeenne…
— Ah, älkää mainitko tuonlaisia hirmuisia sanoja, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, armahtakaa minua vaikka… vaikka tämän enkelin tähden… Ja sanottuaan nämät sanat, juoksi Varvara Pavlovna toiseen huoneesen ja tuli samassa takaisin pieni, hyvin kauniisti vaatetettu tyttönen käsivarrella. Tuuheat ruskeat kiharat putoilivat hänen punehtuneille kasvoilleen ja suurille, mustille, unisille silmilleen; lapsi hymyili, ja tirristeli silmiään tulen valossa, pitäen äitiään kaulasta pullealla kädellään.