— Ada, vois, c’est ton père, sanoi Varvara Pavlovna, siivoten kiharoita pois silmiltä ja kiihkoisesti suudellen häntä, prie le avec moi [Ada, tuossa on isäsi, rakoile häntä minun kanssani.]
— C’est ça, papa? [Onko se isä?] äännähti tyttönen, sorahdellen.
— Oui, mon enfant n’est ce pas, que tu l'aimes? [On, lapsukaiseni, rakastathan sinä häntä, niinhän?]
Sitä ei Lavretski enää kestänyt.
— Missähän murhenäytelmässä juuri tällainen kohtaus on? mutisi hän ja meni ulos.
Varvara Pavlovna seisoi hetken aikaa asemassaan, hiljaan olkapäitään nostaen, sitten vei tytön toiseen huoneesen, riisui ja pani hänet vuoteelle. Itse hän otti kirjan, istui lampun ääreen,, odotteli vielä tunnin ja vihdoin meni itsekin levolle.
— Eh bien, madame? kysyi palvelustyttö, jonka hän oli tuonut mukanaan Parisista, päästäen irti kureliiviä.
— Eh bien Justina, vastasi tämä, hän on hyvin vanhentunut, mutta minusta näyttää, että hän on aina vielä yhtä hyvä. Antakaa minulle hansikkaat yöksi, valmistakaa huomiseksi harmaa leninki; ja muistakaa hankkia lampaan kylkipaistia Adalle… Tosin, niitä on täällä vaikea saada; mutta täytyy koettaa.
— A la guerre, comme à la guerre [Sodassa kuin sodassa], vastasi Justina ja sammutti kynttilän.