Enemmän kuin pari tuntia kuleksi Lavretski kaupungin katuja. Hänelle juohtui mieleen viettämänsä yö Parisin ympäristössä. Sydämensä oli pakahtua, päänsä oli kuin ontto ja tyhjä, siellä pyörivät aina yhdet ja samat ajatukset, synkät, riitaiset, vihaiset. "Hän elää, hän on täällä", kuiskaa hän yhä kasvavalla kummastuksella. Hän tunsi kadottaneensa Liisan. Sappensa kiehui, liian odottamatta oli tämä isku kohdannut häntä. Kuinka voi hän niin herkästi uskoa sanomalehden valheellista kertomusta, paperiliuskaa? "No, jos minä en olisi uskonut, ajatteli hän, mikä ero siinä olisi ollut? Minä en olisi tietänyt Liisan rakastavan minua; eikä hän olisi sitä itsekään tiennyt." Hän ei voinut saada pois luotaan vaimonsa kuvaa, ääntä, katseita… ja hän kirosi itseänsä, kirosi kaikkea maan päällä.
Väsyneenä tuli hän aamun valetessa Lemmin asunnolle. Hän sai kauan ulkona ryskyttää, vihdoin näyttäytyi ikkunassa ukon pää yömyssyssä, happamena, ryppyisenä, ei vähintäkään enää sen huokaavan totisen pään näköinen, joka neljäkolmatta tuntia takaperin taiteilijamahtavuudessaan katsahti ruhtinaallisesti Lavretskiin.
— Mitä teillä on tarvis? kysyi Lemm, en minä joka ilta voi teille soittaa, minä olen ottanut tikottia sisääni. Mutta varmaankin näyttivät Lavretskin kasvot kummallisilta: ukko nosti kätensä silmiensä varjoksi, katsahti yövieraasensa ja laski hänet sisään.
— Minun vaimoni on tullut, sanoi Lavretski, nosti päätänsä ja äkkiä, tietämättänsä, rupesi nauramaan.
Lemmin kasvot näyttivät kummastuneilta, mutta hän ei edes myhähtänytkään, kääriytyipä vaan lujemmin yötakkiinsa.
— Ettehän te tiedä, pitkitti Lavretski, minä luulin… minä lu’in sanomalehdestä, että vaimoni on kuollut.
— O——o, äskettäinkö te lu'itte? kysyi Lemm.
— Niin, aivan äskettäin.
— O-—o, toisti ukko ja nosti korkealle silmäluomensa. Ja hän saapui?
— Saapui. Hän on nyt luonani, ja minä… minä olen onneton ihminen.