— Rakastan, vastasi Liisa hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.
— Herranen aika! Hän rakastaa Fedjaa! Marfa Timofejevna tempasi tanukan pois päästään. Nainutta miestä rakastaa! mitä? rakastaa!
— Hän kertoi minulle, alkoi Liisa…
— Mitä hän kertoi sinulle, senkin kottarainen, mitä-ä?
— Hän kertoi minulle, että hänen vaimonsa on kuollut.
Maria Timofejevna risti silmänsä. — Herra armonsa hänelle antakoon! kuiskasi hän, joutava muija oli — olkoon toisin muisteltu. Vai niin; hän on siis leski. Kyllä hän näkyy olevan sukkela. Yhden vaimon kuoletti, ja toiseen käsiksi. Katsos, tyyneessä kala kutee! Mutta kuulehan mitä minä sanon sinulle, tyttöseni: meidän aikoinamme, kun minä olin nuori, saivat tytöt tuonlaisista tekosistaan kalliisti maksaa. Älä siinä suutu minuun, muoriseni; totuudesta suuttuvat ainoastaan hölmöt. Minä en häntä vastaan ottanut tänään. Minä rakastan häntä, mutta tätä tekoa en milloinkaan voi hänelle anteeksi antaa. Katsohan, leski! Anna minulle vettä. Vain lähetit sinä Panschinin pitkällä nenällä takaisin, siinä teit viisaasti; mutta älä istu öisin noiden viettelijäin miesten kanssa; älä pahoita minua vanhusta! Taikka en minä aina hyväile — osaan minä purkaakin… Vain leski!
Marfa Timofejevna meni pois; Liisa istui nurkkaan ja rupesi itkemään. Katkeralta tuntui hänen sielussaan; ei hän ollut ansainnut tänlaista alennusta! Surulliselta tuntui hänestä rakkaus: toisen kerran hän itki jo eilis-illasta asti. Vasta ennätti kehkeytyä hänen sydämessään uusi, odottamaton tunne ja nyt jo koskettelivat vieraat kädet karkeasti hänen sisimpää salaisuuttaan! Häpeälle, katkeralle ja kipeälle tuntui hänestä: mutta ei epäilystäkään, ei pelkoa hänessä ollut, — ja Lavretski tuntui hänestä vielä kalliimmalta. Hän epäili ainoastaan niin kauan kun ei itseänsä ymmärtänyt; mutta kohtauksen jälkeen, jälkeen suudelman — ei hän enää epäillä voinut; hän tiesi rakastavansa — rakastavansa rehellisesti, totisesti, oli kiintynyt lujasti koko elämänsä i’äksi, eikä pelännyt uhkauksia; hän tunsi ett'ei väkivalta tätä yhteyttä voisi eroittaa.
XXXIX.
Maria Dmitrijevna hämmästyi suuresti kun palvelija ilmoitti Varvara Pavlovna Lavretskin tulosta; hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan häntä: hän pelkäsi loukkaavansa Feodor Ivanitschia. Vihdoin sai uteliaisuus voiton. Mitäs, ajatteli hän, onhan hänkin sukulainen, ja istuen nojatuoliin, sanoi palvelijalle: kutsu! Kului muutama hetkinen; ovi avautui; Varvara Pavlovna lähestyi nopeasti tuskin kuuluvilla askelilla Maria Dmitrijevnaa ja antamatta hänen nousta nojatuolistaan, melkein notkisti polvensa hänen edessään.
— Kiitoksia, täti, alkoi hän liikutetulla ja hiljaisella äänellä Venäjäksi, kiitoksia; en minä odottanut tänlaista alentuvaisuutta teiltä; te olette hyvä kuin enkeli.