— Meidän äänemme täytyy soveltaa yhteen, sanoi hän kääntyen Panschinin puoleen, lauletaan duetti. Onko teille tunnettu Son geloso, tahi Laci darem, tahi Mira la bianca luna?
— Olen minä jo laulanut Mira la bianca luna, vastasi Panschin, mutta olen jo aikoja sitten unhoittanut.
— Ei se haittaa, me harjoittelemme sen puoliääneensä. Laskekaa minua.
Varvara Pavlovna istui pianon ääreen. Panschin asettui hänen viereensä. He lauloivat puoliääneensä duetin, jonka ohella Varvara Pavlovna oikasi häntä useampia kertoja, sitten lauloivat kovasti, lopulta toistaen kaksi kertaa: Mira la bianca lu… u… na. Ääni Varvara Pavlovnalla oli jo kadottanut tuoreutensa, mutta hän ohjasi sitä erinomaisen taitavasti. Panschin aristeli ensin ja lauloi hiukan virheellisesti, mutta sitten yltyi, ja ellei laulanutkaan ihan moitteettomasti, niin liikutti olkapäitään, heilutti koko päätään ja nosti aika ajoin kättänsä, kuin oikea laulaja. Varvara Pavlovna soitti pari kolme Tallbergin kappaletta ja "kertoi" viekistellen ranskalaisen jutelman. Maria Dmitrijevna ei enää tietänyt kuinka osoittaa tyytyväisyyttään; hän tahtoi jo useampia kertoja lähettää Liisaa hakemaan; Gedeonovski ei myöskään löytänyt sanoja ylistykseen, hän heilutteli vaan päätään, — vaan äkkiä rupesi haukottelemaan ja tuskin kerkesi peittää suutaan kädellä. Tämä haukotus ei jäänyt Varvara Pavlovnalta huomaamatta; hän kääntyi äkkiä selin pianoon sanoen: "assez de musique comme ça" [piisatkoon tuonlainen soitto]; ruvetun puhelemaan, ja pani kätensä ristiin. "Oui, assez de musique", toisti Panschin iloisesti ja rupesi hänen kanssaan puhelemaan vilkkaasti ja keveästi Ranskan kielellä. "Aivan kuin parhaammassa Parisin salongissa", ajatteli Maria Dmitrijevna, kuunnellen heidän sukkeloita ja pyörähteleviä juttujaan. Panschinin valtasi täydellinen mielihyvä; silmänsä paloivat ja hän hymyili; ensin hän siveli kädellä kasvojansa, rypisti kulmakarvojaan ja huokaili syvään, kun katseensa tapasi Maria Dmitrijevnan; mutta sitten hän varsin unhoitti hänet ja antautui puoli-ylimyksellisen, puoli-taiteellisen puheen nautintoon. Varvara Pavlovna näytti itsensä suureksi viisaustieteilijäksi: hänellä oli valmis vastaus kaikkeen, ei hän missään seisahtunut, ei mitään epäillyt; se todisti että hän paljon ja usein oli seurustellut kaikensäätyisten viisasten henkilöiden kanssa. Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa liehuivat ympäri Parisia. Panschin siirsi puheen kirjallisuuteen: tuli selville että Varvara Pavlovna samoin kun hänkin, luki ainoastaan ranskalaisia kirjoja: George Sand saattoi hänet harmistumaan, Balzacia hän kunnioitti, vaikka tämä väsytti häntä, Suessä ja Scribessä huomasi hän suuria sydämen-syöjiä, suosi Dumasia, Feuilletia; sydämessään hän suosi kaikkein enemmän Paul de Cok’ia, vaan, tietysti, ei maininnut hänen nimeänsäkään. Totta sanoen, ei häntä kirjallisuus suuresti ensinkään huvittanut. Hyvin taidokkaasti osasi Varvara Pavlovna karttaa kaikkea, mikä olisi muistuttanut hänen asemaansa; puheissaan ei hänellä rakkaudesta ollut varjoakaan: päin vastoin, oli niissä huomattavana ankaruutta nautintoon antaumisesta, ihannetta, nöyryyttä. Panschin vastaili hänelle; puheensa eivät sopineet yhteen… mutta kummallinen asia! — samassa kun hänen huuliltaan virtaili tuomitsevia sanoja, usein yksitoikkoisiakin, oli näitten soinnussa liehittelyä ja helleyttä, ja silmänsä puhuivat…. mutta mitä nämä ihanat silmät puhuivat, — on vaikea päättää; ei suinkaan ankaruutta, vaan epäselvää, makeaa puhetta. Panschin koetti ymmärtää niitten salaista ajatusta, koetti itsekin puhua silmillään, mutta tunsi että siitä ei mitään tullut; hän tunnusti, että Varvara Pavlovna ollen todellinen, ulkomaalainen leijonatar, seisoi korkeammalla häntä, jonka tähden hän ei täydelleen voinut vallitakaan itseään. Varvara Pavlovnalla oli tapana aina puhellessa koskettaa, hiukan puhuteltavansa hihaa; nämä pikaiset kosketukset saattoivat Vladimir Nikolajevitschin hämille. Varvara Pavlovna omasi taidon miellyttää olennollansa kaikkia; ei kulunut kahta tuntiakaan kun Panschinista näytti, että hän on tuntenut hänet jo vuosia, ja Liisa, jota hän kuitenkin rakasti, jolle hän vasta eilen oli tarjonnut kättään, katosi aivankuin sumuun. Tarjottiin teetä; puhe tuli vielä kaunistelemattomammaksi. Maria Dmitrijevna soitti ja käski palvelijan kutsumaan Liisaa alas, jos hänen päänsä olisi terveempi. Panschin kuultuaan Liisaa mainittavan alkoi puhua itseuhrauksista, siitä, kumpi enempi on altis siihen — mieskö vai nainen. Dmitrijevna tuli paikalla rauhattomaksi, alkoi väittää että nainen on siihen alttiimpi, ilmasi, että hän parilla sanalla näyttää sen toteen, hämmentyi ja lopetti väitteensä jollakin kovin onnistumattomalla vertauksella. Varvara Pavlovna otti nuottivihkon, peittäytyi puoleksi sen taa ja, käännyttyään Panschinin puoleen, pureskellen leivoksia, sanoi puoli-ääneensä: "elle n’a pas inventé la poudre, la bonne dame" [Ainoastaan ruutia ei tämä hyvä rouva ole keksinyt]. Panschin oikein säikähtyi ja kummastui Varvara Parkuman uskaliaisuutta; vaan hän ei ymmärtänyt kuinka paljon ylenkatsetta siinä odottamattomassa lauselmassa piili häntä itseänsä kohtaan ja, unhoittaen kaikki Maria Dmitrijevnan hyväilyt ja ystävyyden, unhoittaen päivälliset, joilla hän häntä oli ravinnut, rahat, joita sai häneltä lainaksi, — vastasi hän (onneton!) samalla hymyllä ja äänellä: "je crois bien!" [Minä luulen!]
Varvara Pavlovna heitti häneen ystävällisen katseen ja nousi istuinsijaltaan. Liisa astui sisään; Marfa Timofejevna koetti turhaan estää häntä: hän päätti kestää koetuksen loppuun saakka. Varvara Pavlovna meni hänelle vastaan Panschinin kanssa, jonka kasvot olivat tulleet taas kuten entiselle valtiomiehelle ainakin.
— Kuinka teidän terveytenne on? kysyi hän Liisalta.
— Kiitoksia, minun on nyt parempi olla, vastasi tämä.
— Me olemme täällä hiukan soittaneetkin; vahinko, että te ette kuulleet
Varvara Pavlovnaa. Hän laulaakin erinomaisesti, en artiste consommée.
— Tulkaapa tänne, ma chère, kuului Maria Dmitrijevnan ääni.
Varvara Pavlovna totteli paikalla lapsen nöyryydellä, tuli hänen luokseen ja istui matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Maria Dmitrijevna kutsui hänet luokseen antaakseen vaikka hetkisen tyttärensä ja Panschinin olla, kahden kesken: hän toivoi aina vielä salaisesti Liisan taipuvan. Paitsi sitä, tuli hänen päähänsä ajatus, jonka hän nyt heti tahtoi ilmaista.