Tullessani eräänä iltana viinitarhalle, jossa Gagin'it asuivat, huomasin portin suljetuksi. Arvelematta kauemmin minä menin eräälle paikalle, missä aitaus oli murtunut, jonka paikan ennen olin keksinyt, ja hyppäsin siitä ylitse. Lähellä tätä paikkaa oli sivupuolella tietä pieni akaasialehto. Minä olin juuri saapunut sen luo ja olin jo menemäisilläni ohitse, … kun äkkiä minua hämmästytti Asjan ääni, joka innokkaasti ja kyynelten vuotaessa lausui seuraavat sanat:
— En tahdo rakastaa ketäkään muuta kuin sinua, en, en, sinua yksinään ma tahdon rakastaa — sinua ainiaan.
— Rauhoitu siis, Asja, sanoi Gagin: — tiedäthän, että minä uskon sinua. Kummankin ääni kuului lehdosta. Minä näin heidät molemmat oksain harvan lehdistön läpi. He eivät minua huomanneet. — Sinua, sinua yksinään, toisti Asja, ja alkoi, heittäytyen hänen kaulaansa, tuimasti kyyneleitä vuodattaen suudella häntä ja painaa itseänsä hänen rintaansa vastaan.
— Kyllin, kyllin, vakuutti tämä, silitellen keveästi hänen kiharoitansa.
Muutamia silmänräpäyksiä minä seisoin liikkumatonna … minä säikähdin äkkiä…
— Menenkö heidän luoksensa?… En missään tapauksessa! kuiskahti korvissani. Nopein askelin minä lähdin aitauksen luo, hyppäsin sen ylitse tielle ja saavuin melkein juoksujalkaa asuntooni. Minä hymyilin, hieroin käsiäni ja ihmettelin sattumusta, joka niin äkkiarvaamatta oli todistanut arveluni oikeiksi (en hetkeäkään ollut epäillyt niiden todenmukaisuutta); mutta samassa tunsin sydämessäni jotakin katkeraa. Mutta osaavatpa he teeskennellä, ajattelin minä itsekseni. Ja mitä varten? Mitä huvia heillä siitä on, että tahtovat minua pettää? Tätä en odottanut häneltä… Kuinka mieltä karvastuttava havainto!
VII.
Minä makasin levottomasti ja nousin seuraavana aamuna aikaisin, sidoin matkalaukkuseni selkääni ja lähdin, ilmoitettuani emännälleni, ett'ei hänen tarvitsisi odottaa minua yöksi, jalkaisin kulkemaan vuorille, ylöspäin sen virran juoksua, jonka rannalla S:n kaupunki on. Nämät vuoret, jotka ovat Koiranseläksi (Hundsrück) nimitetyn vuoriselänteen sivuhaaraelmia, ovat sangen huvittavat geoloogisessa suhteessa; erittäinkin ne vetävät huomiota puoleensa säännöllisyytensä ja patsaskivikerrostensa kautta; mutta minusta ei ollut geoloogisiin tutkimuksiin. Minä en voinut saada itselleni selväksi, mitä minussa oli tekeillä; yksi tunne oli minussa kuitenkin selvä: minä en halunnut tavata Gagineja. Minä olin siinä vakuutuksessa, että ainoana syynä minun äkilliseen mielialani muutokseen heitä kohtaan oli se mieliharmi, joka minussa oli herännyt heidän viekkautensa kantta. Mikä heitä pakoitti ilmoittamaan itsensä veljeksi ja sisareksi? Muuten minä koitin olla heitä sen enämpää ajattelematta; minä kuljekselin kiirehtimättä pitkin vuoria ja laaksoja, istuuduin kyläravintoloihin, keskustellen tyyneesti isäntien ja vieraitten kanssa, tahi istahdin litteälle, auringon lämmittämälle kivelle ja katselin, kuinka pilvet kulkivat, ja sitä paitse ilmakin oli niin ihmeen ihana. Tällä tavalla minä mietin kolme päivää, enkä suinkaan hauskuuttomasti, — vaikka sydäntäni silloin tällöin tunsin ahdistavan. Minun mielialani sopi niin hyvin yhteen tämän seudun rauhallisen luonnon kanssa.
Minä antauduin kokonaan sattumuksen ja tilapäisten tunteiden vaikutuksen alaiseksi; verkalleen vaihdellen ne virtasivat sieluni läpi ja jättivät siihen vihdoin yhden ainoan yleis-tunteen, jossa kaikki, mitä olin nähnyt, kuullut ja tuntenut näinä kolmena päivänä, yhtyi — kaikki: metsien hieno pihkahaju, tikkojen ääntäminen ja koputus, lakkaamatta lirisevät kirkkaat purot santapohjalla uiskentelevine täplikkäine rautuineen, vuorten vähemmin jyrkät harjanteet, harmaat kalliot, siistit kylät kunnioitusta herättävine kirkkoineen ja puineen, haikarat niityillä, somat myllyt nopeasti pyörivine rattaineen, sinisiin alustakkeihin ja harmaisiin sukkiin puettujen maalaisten hyväsydämiset kasvot, lihavat hevoset, joskus lehmätkin narisevine hitaasti liikkuvine kuormineen, omena- ja perunapuitten välitse luikertelevilla siisteillä poluilla kävelevät nuoret, pitkätukkaiset matkalaiset…
Vielä nytkin muistelen mielihyvällä silloisia tunteitani. Terve sinulle, sinä germaanilaisen maan hiljainen syrjäseutu, jossa kaikkialla oli nähtävänä vaatimatointa tyytyväisyyttä, ahkerien kätten jälkiä, kärsivällistä, jos kohta ei joutuisaa työtä… Terve sinulle ja rauha!