Kolmannen päivän illalla minä saavuin kotiin. Olen unhoittanut sanoa, että minä, poistaakseni mieliharmiani Gagineja kohtaan, koitin uudelleen kuvailla mielessäni kovasydämistä leskeä; — mutta yritykseni olivat turhat. Minä muistan, kuinka minä, yrittäessäni ajatella häntä, näin edessäni noin viisivuotisen talonpoikaistytön, jonka pyöreistä kasvoista uteliaat silmät viattomasti hämmästyksellä katselivat. Hän silmäili minua niin lapsellisen hyväsydämisesti… Minä häpesin hänen viatointa katsettansa, minä en tahtonut tahrata itseäni valeella hänen läsnäollessaan, ja minä jätin ratkaisevasti ja ainiaaksi entiselle ajatusteni esineelle jäähyväiset.
Tullessani kotiin oli kirje Gaginilta minua odottamassa. Hän ihmetteli minun odottamatointa päätöstäni, nuhteli minua siitä, ett'en ollut ottanut häntä mukaani, ja pyysi minua heti palattuani kotiini tulemaan luoksensa. Tyytymättömänä minä luin hänen kirjeensä, mutta lähdin kuitenkin seuraavana päivänä L:ään.
VIII.
Gagin otti minut ystävällisesti vastaan, nuhdellen minua kohteliailla sanoilla, mutta Asja oli tuskin nähnyt minut, ennenkuin hän tahallansa, aivan ilman aihetta, rupesi nauramaan ääneensä ja tapansa mukaan heti juoksi pois. Gagin joutui hämille, soimasi häntä mielipuoleksi ja pyysi minua antamaan hänelle anteeksi. Minun täytyy tunnustaa, että minä suuresti harmistuin asiaan; jo ilman sitäkin minä tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuossa minun nyt taasen täytyi kuulla tuota luonnotointa naurua, nähdä tuota kummallista veikistelemistä. Minä teeskentelin kumminkin, niinkuin en mitään olisi huomannut, ja selitin hänelle pienen matkailemiseni eri kohtia. Hän kertoi minulle mitä hän oli tehnyt minun poissa ollessani.
Keskustelu kumminkaan ei tahtonut sujuta; Asja tuli sisään huoneesen, ja juoksi uudelleen pois. Minä ilmoitin vihdoin, että minulla oli kiireinen työ käsillä, että minun siis oli aika lähteä kotiin. Gagin tahtoi ensin minua pidättää, mutta luotuansa minuun terävän silmäyksen hän tarjoutui minua saattamaan. Etehisessä Asja äkkiä astui luokseni ja ojensi minulle kätensä; minä puristin tuskin huomattavasti hänen sormiansa ja kumarsin hänelle aivan jäykästi. Yhdessä Gaginin kanssa me sitten kuljimme Rhein'in poikki ja istahdimme, tullessamme lempisaarnini luo, Madonnankuvan edessä olevalle penkille, ihaillaksemme näkö-alaa. Huomiota ansaitseva keskustelu nousi siinä välillämme.
Aluksi me vaihdoimme keskenämme vain muutamia sanoja, vaikenimme sitten ja pidimme silmäyksemme luotuina kirkkaasen virtaan.
— Sanokaa, alkoi Gagin, tuo tavallinen hymy huulilla: — mikä ajatus teillä on Asjan suhteen? Eikö ole totta, että hän näyttää teistä jotenkin kummalliselta?
— On, vastasin minä jotenkin epäilevästi. Minä en luullut, että hän rupeisi puhumaan hänestä.
— Hänet täytyy hyvin tuntea, ennenkuin voi hänestä päättää, virkkoi Gagin: — hänellä on hyvä sydän, mutta omituinen pää. Vaikeata on hänen kanssansa tulla toimeen. Muuten täytyy hänelle antaa anteeksi, ja jos te tuntisitte hänen elämänvaiheensa…
— Hänen elämänvaiheensa^ keskeytin minä… Eikö hän siis ole teidän…