Gagin katsahti minuun.
— Luuletteko siis, ett'ei hän ole minun sisareni?… Ei, jatkoi hän kääntämättä huomiota minun hämmennykseeni: — kyllä hän todellakin on minun sisareni, minun isäni tytär. Kuunnelkaa minua. Minä luotan teihin ja kerron teille kaikki.
"Isäni oli sangen hyvänluontoinen, älykäs ja sivistynyt mies — mutta onnetoin. Kohtalo ei ollut menetellyt hänen suhteensa ankarammin kuin monen muunkaan; mutta hän ei kestänyt sen ensimäistäkään kohtausta. Noudattaen sisällistä taipumusta hän meni aikaiseen naimiseen; hänen vaimonsa, minun äitini, kuoli hyvin pian; minä jäin hänen jälkeensä kuusikuukautiseksi. Isäni vei minut maalle, ja kokonaisen kahteentoista vuoteen hän ei matkustanut mihinkään. Hän johti itse minun kasvatustani, eikä olisi milloinkaan eronnut minusta, joll'ei hänen veljensä, minun setäni, olisi tullut meidän luoksemme maalle. Tämä setäni oleskeli yhtä mittaa Pietarissa. jossa hänellä oli jotenkin tärkeä virka. Hän kehoitti isääni jättämään minut hänen haltuunsa, semmenkin koska isäni ei millään ehdolla suostunut lähtemään pois maalta. Setäni esitteli hänelle, kuinka minun ikäiseni pojan on sangen vaarallista elää täydellisessä yksinäisyydessä, kuinka minä sellaisen yhäti surullisen ja äänettömän miehen johdatettavana, kuin isäni oli, ehdottomasti jäisin yhdenikäisteni jälkeen, sekä kuinka itse luonteenikin siitä voisi turmeltua. Isäni vastusti kauan veljensä kehoituksia, mutta myöntyi vihdoin. Minä itkin, erotessani isästäni; minä rakastin häntä, vaikka en milloinkaan ollut nähnyt hymyä hänen huulillaan … mutta jouduttuani Pietariin minä pian unhoitin synkän ja ilottoman kotini. Minut asetettiin junkkarikouluun. mutta muutettiin täältä erääsen kaartin rykmenttiin. Joka vuosi minä matkustin maalle muutamaksi viikkoa, ja huomasin isäni vuosi vuodelta tulevan yhä surullisemmaksi, raskasmielisemmäksi aina arkuuteen asti, ja vaipuvan kokonaan itseensä. Hän kävi joka päivä kirkossa ja unhoitti melkein puhumistaitonsa. Kun minä kerran olin tällaisella tervehtimässä käynnillä isäni luona — minä kävin jo silloin kahdettakymmentä — minä ensimäisen kerran näin talossamme laihtuneen, mustasilmäisen, noin kymmenvuotisen tyttösen — Asjan. Isäni sanoi hänen olevan orvon, jonka hän oli ottanut — elätettäväksensä — niin hänen sanansa kuuluivat. Minä en kääntänyt erityistä huomiota tähän tyttöön; hän oli huimapäinen, vikkelä ja äänetöin kuin pieni eläin, ja niin pian kuin minä astuin isäni lempikamariin, suureen ja synkkään huoneesen, jossa äitini oli kuollut ja jossa päivälläkin paloi kynttilöitä, hän heti kätkeytyi isäni vanhanaikaisen nojatuolin tahi kirjakaapin taakse. Tapahtuipa, että palvelusvelvollisuuteni seuraavina kolmena, neljänä vuotena estivät minua käymästä tervehtimässä isääni. Minä sain häneltä joka kuukauden kuluessa lyhyen kirjeen; Asjaa hän mainitsi ani harvoin ja vain ohimennen. Isäni oli jo kuudennellakymmenellä, mutta näytti vielä nuorelta mieheltä. Ajatelkaapa minun kauhistustani: äkkiä minä aivan odottamatta saan talonhoitajalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa isäni makaavan kuoliuvuoteellaan, ja rukoilee minua tulemaan kotiin niin pian kuin mahdollista, jos vielä tahtoisin ottaa häneltä jäähyväiset. Minä kiirehdin täyttä vauhtia kotiin ja tapasin hänet vielä hengissä, mutta viimeisillään. Minun tuloni ilahutti häntä suuresti, hän sulki minut riutuneilla käsillään syliinsä, loi minuun pitkällisen milloin tutkivan, milloin rukoilevan katseen ja vannoitettuansa minua täyttämään hänen viimeisen pyyntönsä, hän käski vanhimman kamaripalvelijansa tuomaan Asjan sisään.
"Vanhus saattoi hänet huoneesen; hän tuskin pysyi jaloillaan ja koko hänen ruumiinsa värisi.
"— Kas tuossa, sanoi isäni minulle voimainponnistuksella; — minä jätän sinun huostaasi tyttäreni — sinun sisaresi. Sinä saat kuulla kaikki Jaakolta, lisäsi hän, osoittaen kamaripalvelijaan.
*Asja kaatui kyynelten valtaamana kassoilleen vuoteelle… Puolen tunnin kuluttua oli isäni kuollut.
"Minä sain kuulla seuraavan. Asja oli minun isäni sekä entisen äitivainajani kamarineitsyen, Tatjana'n tytär. Elävästi minä vielä muistan tämän Tatjana'n, muistan hänen pitkän, sorean vartalonsa, hänen kauniit, totiset, älykkäät kasvonsa suurine, tummine silmineen. Hän oli ylpeän tytön maineinen, jota oli mahdotonta lähestyä. Niin paljon kuin voin huomata Jaakon nöyrästä ja katkonaisesta puheesta, oli likeisempi suhde vallinnut isäni ja hänen välillänsä muutamia vuosia äitini kuoleman jälkeen. Tatjana ei siihen aikaan enään ollut asunut herrastalossa, vaan naineen sisarensa, karjakon, tuvassa. Isäni oli suuresti mieltynyt häneen, olipa minun lähdettyäni vielä tahtonut naidakin hänet, mutta hän ei itse suostunut olemaan hänen vaimonansa, huolimatta hänen pyynnöstään.
"— Tatjana Vasiljevna vainaja oli, niin Jaakko kertoi minulle seisoessaan kädet selän takana ovella: kaikessa sangen järkevä, eikä tahtonut saattaa isäänne häpeään. Kuinka minä sopisin teidän puolisoksenne? mikä aatelisneiti minä olen? sanoi hän, minun läsnäollessani hän sen sanoi. Tatjana ei ollut edes tahtonut muuttaa meidän luoksemme, vaan oli yhä asunut sisarensa luona Asjan kanssa. Tatjana'n minä usein olin juhlapäivinä nähnyt kirkossa. Tumma huivi päässä ja keltainen saali kaulassa hän seisoi kansanjoukossa lähellä akkunaa: — hänen ankaran näköinen kasvojensa luonne kuvautui selvästi läpikuultavaa akkunaa vastaan — hän rukoili nöyrästi ja hartaasti, kumartuen syvään vanhan tavan mukaan. Kun setäni vei minut pois, Asja oli kaksivuotias; yhdeksän vuoden ikäisenä hän kadotti äitinsä.
"Heti Tatjana'n kuoleman jälkeen isäni otti Asjan luoksensa kartanoon. Hän oli jo ennenkin ilmaissut halunsa saada pitää hänet luonansa, mutta Tatjana ei siihen ollut suostunut. Kuvailkaapa mielessänne, mitä Asja silloin epäilemättä tunsi, kun hänet kutsuttiin kartanon herran luo. Tähän päivään asti hän ei ole voinut unhoittaa sitä hetkeä, jolloin hänet ensikerran puettiin silkisiin vaatteisiin ja suudeltiin hänen kättänsä. Äiti oli eläissänsä pitänyt häntä ankarassa kurissa; isän luona hän sai nauttia täydellistä vapautta. Hän oli itse hänen opettajanansa; paitse häntä Asja ei nähnyt ketään. Isäni tosin ei häntä hemmottelut sillä tavalla kuin moni lapsenhoitaja olisi tehnyt, mutta hän rakasti häntä intohimoisesti, eikä kieltänyt häneltä mitään: hän tunsi hengessään itsensä syylliseksi hänen suhteensa. Asja huomasi pian, että hän itse olikin päähenkilö talossa, hän tiesi, että kartanonherra oli hänen isänsä; mutta pian hän ymmärsi myöskin oman epäiltävän asemansa; itserakkaus kehkeytyi suuressa määrin, epäluottamus samoin; sopimattomia tapoja juurtui häneen yhä enemmän, yksinkertaisuus katosi. Hän tahtoi — hän itse sen minulle kerran tunnusti — pakoittaa koko mailman unhoittamaan hänen syntynsä; hän häpesi äitiänsä, häpesi sitä, että hän häntä oli hävennyt, ja ylpeili hänestä samassa. Te näette siis, että hän tiesi ja tietää paljon, jota hänen ikäisensä ei pitäisi tietämän… Mutta voiko häntä itseä pitää siihen syypäänä? Nuoruuden voima oli hänessä valloillaan, veri kuohui, eikä ollut kättä tarjona, jonka häntä olisi johtanut… Täydellinen riippumattomuus kaikessa! Oliko hänen siis helppo pysyä lujana? Hän ei tahtonut olla huonompi muita ylhäisiä neitejä; hän ryhtyi kirjoihin. Mitä hyvää siitä voi lähteä? Säännöttömästi alkanut elämä yhä kehkeytyi säännöttömästi, mutta hänen sydämensä kuitenkaan ei turmeltunut, ja järki pysyi terveenä.
"Ja tuossa nyt minä, kaksikymmenvuotias poika parka äkkiä näin kolmentoista vuotisen tytön haltuuni jätetyksi! Ensimäisinä päivinä isän kuoleman jälkeen vaikutti jo minun äänenikin hänessä kuumetaudin, minun hyväilemiseni saattoivat hänet raskasmieliseksi, ja vasta vähitellen hän minuun tottui. Jälestäpäin, kun hän tuli siihen vakuutukseen, että minä todellakin tunnustan hänet sisarekseni, ja rakastan häntä niinkuin sisarta ainakin, hän kiintyi minuun intohimoisesti: hänessä ei ainoakaan tunne jää puolinaiseksi.