"Minä vein hänet Pietariin. Kuinka vaikeata minun ikänänsä olisi ollutkin erota hänestä, — niin en kuitenkaan missään tapauksessa voinut elää yhdessä hänen kanssansa; minä asetin hänet yhteen paraimmista kasvatuslaitoksista. Asja kyllä ymmärsi, että meidän oli välttämätöntä erota, mutta kuitenkin tämä vaikutti hänessä taudin, joka saattoi hänet miltei kuoleman partaalle. Vähitellen suru kuitenkin poistui hänen mielestään, ja hän oli neljä vuotta kasvatuslaitoksessa, mutta pysyi, vastoin sitä, mitä olin odottanut, melkein samallaisena, kuin ennen oli ollut. Laitoksen johtajatar valitti hänestä usein minulle. 'Aivan mahdotointa on häntä rangaista', hän tavallisesti sanoi minulle; — 'ja ystävällisyydestä ei ole mihinkään hänen suhteensa'. Asja käsitti kaikki erittäin hyvin, oppi mainiosti, paremmin kuin kaikki muut, mutta ei millään ehdolla tahtonut antautua yleisen kurin alaiseksi; hän niskoitteli, jöröitteli… Minä en saattanut häntä siitä liiaksi moittia: siinä tilassa, jossa hän oli, hän ei saattanut muuta kuin joko olla nöyrä jokaista kohtaan, tahi karttaa jokaista. Kaikista kumppaneistansa hän katsoi ystäväksensä ainoasti erään sekä muotonsa että syntynsä puolesta vähäpätöisen, köyhän tytön. Muut neitoset joiden yhteydessä häntä kasvatettiin, ja jotka suurimmaksi kuuluivat eteviin perheisin, eivät hänestä pitäneet, vaan kiusottelivat häntä ja pistelivät niin paljon kuin suinkin taisivat; Asja ei antanut heille hiuskarvaakan perää. Kerran uskontotunnilla opettaja sattui puhumaan paheista. 'Liehakoitseminen ja pelkurimaisuus ovat törkeimmät paheet,' sanoi Asja ääneensä. Sanalla sanoen, hän jatkoi käydä omaa tietänsä; ainoasti hänen seurustelutapansa tuli paremmaksi, vaikk'ei hän tässäkään suhteessa juuri suuresti näyttänyt edistyneen.
"Vihdoin hän saavutti seitsemännentoista ikävuotensa; hänen ei enään käynyt jääminen kasvatuslaitokseen. Minä olin suuressa pulassa. Vihdoin hyvä ajatus juolahti mieleeni; minä päätin ottaa eron palveluksestani, lähteä ulkomaille yhdeksi tahi kahdeksi vuodeksi ja viedä Asja mukanani. Tuumasta toimeen; ja nyt minä oleskelen hänen kanssansa Rhein'in rannoilla, jossa minä koitan harjoittaa maalaustaidetta, hän taasen … veikistellä ja hullutella vanhan tavan mukaan."
— Nyt minä toivon, että te ette tuomitse häntä liian ankarasti, sillä vaikka hän teeskenteleekin ikäänkuin kaikki olisi hänestä saman tekevää, hän kuitenkin panee suuren arvon siihen. mitä muut, varsinkin mitä te hänestä ajattelette.
Ja lempeä hymy ilmaantui taas Gagin'in huulilla.
Minä puristin voimakkaasti hänen kättänsä.
— Niin on asian laita, virkkoi Gagin jälleen: minä olen pahassa pulassa hänen suhteensa. Hän saattaa kuumia hiiliä jalkojeni alle, tuo tyttö. Tähän asti kukaan ei ole miellyttänyt häntä, mutta silloin on hätä käsissä, jos hän rakastuu johonkuhun. Minä toisinaan todellakaan en tiedä, mihin minun on ryhtyminen hänen suhteensa. Taannoin hänen päähänsä pälkähti ruveta vakuuttamaan minulle, että minä olin tullut häntä kehtaan entistä kylmemmäksi, sekä ett'ei hän rakasta ketään muuta kuin minua, että hän ainiaan on rakastava ainoasti minua. Ja tämän ohessa hän rupesi niin itkemään…
— Tämä se siis oli … oli juuri päästä huuliltani, minä purin kieleeni.
— Mutta sanokaapa, pyysin minä Gaginia: koska kerta avosydämisyys vallitsee meidän kesken — eikö hän todellakaan ole tähän asti mieltynyt kehenkään? Pietarissa hän varmaan on nähnyt paljon nuoria miehiä.
— Nämät juuri häntä eivät ensinkään miellyttäneet. Ei, Asja vaatii itsellensä sankarin, epätavallisen ihmisen — tahi maalarin kuvaamaan vuoren rotkossa istuvan paimenen.
— Mutta olenpa jo kyllin laverrellut ja pidättänyt teitä, lisäsi hän nousten.