— Kuulkaapa, sanoin minä: — menkäämme teidän luoksenne, minun ei tee mieleni kotiin.
— Mutta teidän työnne?
Minä en vastannut mitään; Gagin hymyili hyväsydämisesti, ja me palasimme L:ään. Nähdessäni tutun viinitarhan ja valkoisen rakennuksen vuoren huipulla, jonkinmoinen suloinen tunne valtasi minut — niin, minun sydämessäni tuntui niin suloiselta, ikäänkuin joku olisi äänetönnä vuodattanut siihen lievitystä, Mieleni keveni Gagin'in kertomuksen jälkeen.
IX.
Asja kohtasi meitä etehisen kynnyksellä; minä odotin jälleen naurua, mutta hän tuli meitä vastaan ihan vaaleana, äänetönnä ja silmät maahan luotuina.
— Tuossa hän taasen on, sanoi Gagin hänelle: — ja huomaa, hän on itse tahtonut palata.
Asja loi minuun kysyväisen silmäyksen. Vuorostani minä nyt ojensin hänelle käteni ja puristin voimakkaasti hänen kylmiä sormiansa. Minä säälin häntä suuresti; nyt vasta minä ymmärsin hänessä paljon, mitä en ennen ollut voinut käsittää: hänen sisällinen rauhattomuutensa, hänen voimattomuutensa pidättää itseänsä, hänen teeskentelemishalunsa, — kaikki minulle selveni. Minä loin silmäyksen hänen sieluunsa: salainen paino rasitti häntä lakkaamatta, hänen kokematoin itserakkautensa kesti hänessä alituista taistelua ja matkaan saattoi levottomana hänessä suurta hämmennystä, vaan koko hänen olentonsa etsi totuutta. Minä ymmärsin, miksi tämä kummallinen tyttö minua ihastutti; siihen ei ollut syynä ainoastaan hänen huima viehätysvoimansa; hänen henkensä se oli, joka minua miellytti.
Gagin alkoi puuhata piirustustensa ääressä; minä ehdoittelin Asjalle, että hän tulisi kanssani kävelemään viinitarhaan. Hän suostui siihen heti hilpeällä, milt'ei nöyrällä myöntyväisyydellä. Me astuimme ylös puolivälille vuoren korkeutta ja laskeusimme istumaan leveälle hiekkakivelle.
— Eikö teidän ollut ikävä ilman meitä? alkoi Asja.
— Oliko teidän sitten ikävä minun poissa ollessani? kysyin minä.