Tämä soma kaupunki miellytti minua asemansa kautta kahden korkean kukkulan juurella, vanhoine muurineen ja tornineen, ikuisine lehmuksineen, Rhein'iin laskevan kirkkaan puron yli vievine jyrkkine siltoineen, — mutta pääasiallisesti kuitenkin oivan viininsä kautta. Sen ahtailla kaduilla käveli iltasin heti auringon laskun jälkeen — kesäkuu oli näet juuri kulumassa — ihania, vaaleatukkaisia Rheinin-rannattaria, jotka, kohdatessaan muukalaisen, lausuivat hänelle suloisella äänellä "Guten Abend!" — muutamat heistä eivät vielä silloinkaan palanneet kotiinsa, kun kuu nousi vanhojen rakennusten jyrkkien kattojen takaa ja pienet katukivet kuvautuivat selvästi sen liikkumattomien säteitten vaaleassa valossa. Minua huvitti silloin käyskennellä pitkin kaupunkia; kuu näytti minusta taukoamatta katselevan sitä pilvettömältä taivaalta; ja kaupunki tunsi tämän katseen ja lepäsi vienoon uneen vaipuneena, rauhallisena, kokonaan sen valon, tuon hiljaisen ja samassa lempeästi mieltä liikuttavan valon ympäröimänä. Korkean göötiläisen kellotapulin huipussa oleva kukko kiilsi kullanhohtavana; samallaisina kullankiiltävinä hehkuivat vesisäteet puron tummanhohtavassa pinnassa; pienet valot (saksalainen on säästeliäs!) välkkyivät kainosti kapeissa akkunoissa liuskakivikattojen alla, viiniköynnöksen kierrokkaat oksat pistäytyivät salaperäisinä esiin kivi-aitauksesta; silloin vilahti jotakin ohitse kolmikulmaisella torilla olevan vanhan kaivon varjossa; äkkiä kuului yövartijan uninen, pitkäveteinen toitotus, hyvänluontoinen koira murisi puoliääneen, ja ilma lehahti niin lempeänä kasvojen ympärillä ja lehmukset tuoksuivat niin intoisesti, että rinta ehdottomasti huokui yhä syvemmästi ja sana "Gretchen" — puolittain huudahduksena, puolittain kysymyksenä värähti huulilta.

S:n kaupunki on kahden virstan päässä Rhein'istä. Minä kävin usein ihailemassa tätä valtavaa virtaa ja istuin useita tuntia kivipenkillä yksinäisen, tuuhean saarnin varjossa, ajatellen jonkinmoisella voimain ponnistuksella uskotointa leskeä. Pieni Madonnankuva milt'ei lapsellisilla kasvoinpiirteillä, rinnalla miekkain lävistämä punainen sydän, loi surulliset silmäyksensä sen oksien välitse. Vastakkaisella rannalla oli L:n kaupunki, joka oli hiukan suurempi kuin se, johon minä olin sijoittunut.

Eräänä iltana minä istuin tässä lempipaikassani ja katselin milloin virtaa, milloin taivasta, milloin viinitarhoja. Edessäni kiipesi valkotukkaisia poikia pitkin rannalle vedetyn veneen laitoja, joka oli kaadettu kumoon, tervattu pohja ylöspäin. Pieniä pursia kiiti ohitse vienon tuulahduksen täyttämine purjeineen; vihertävät aaltoset vyöryivät hiljaisella kohinalla virran pintaa eteenpäin. Äkkiä musiikin säveleet kaikuivat korviini; minä kuuntelin. Vastapäätä olevassa kaupungissa soitettiin valssia; baassiviulu römisi katkonaisesti, viulu soi epämääräisesti sillä välin, huilu kinusi näiden lisänä.

— Mitä tämä on? kysyin eräältä ukolta, joka lähestyi minua, puettuna plyysiliiviin, sinisiin sukkiin ja solkikenkiin.

— Se on, vastasi hän minulle, muuttaen piippunsa toiselta puolen suuta toiselle — se on ylioppilaita, jotka B:stä ovat tulleet tänne pitämään "kommers'iä".

"Saatanhan lähteä katsomaan tuota "kommers'iä", minä ajattelin: — erittäinkin koska en vielä ole ollut L:ssä".

Minä etsin ehättäjämiehen, joka veisi minut virran poikki, ja lähdin toiselle puolen.

II.

Kentiesi jokainen ei ole selvillä siitä, mitä tuollainen "kommersi" tietää. "Kommersi" syntyy siten, että ylioppilaita samasta maasta tahi veljeskunnasta (Landsmanschaft'ista) yhtyy omituiseksi juhlaseuraksi. Melkein kaikki osanottajat ovat puetut vanhoista ajoista tavalliseksi tulleesen saksalaisten ylioppilaitten pukuun: lyhyeesen nyöritakkiin, pitkävartisiin saappaisiin ja pieneen lakkiin, jonka reunus on koristettu määrätyillä väreillä. He kokoontuvat tavallisesti päivälliseksi, "senior'in", s.o. vanhimman ollessa heidän esimiehenään — ja pitävät kestiä aina aamuun saakka, juovat, laulavat "Landesvater'ia", "Gaudeamus'ia", tupakoitsevat ja parjaavat "Philisteriä" [entisiä ylioppilaita]; toisinaan he tilaavat myöskin soittokunnan.

Tällaista "kommers'iä" nyt vietettiin L:n kaupungissa pienen "Auringoksi" nimitetyn ravintolan edessä olevassa puutarhassa, jonka toinen pää oli katua kohti. Itse ravintolan katolla sekä puutarhassa liehui lippuja; ylioppilaat istuivat pöytien ääressä tasalatvaisten lehmuksien alla. Suuri verikoira makasi yhden pöydän alla; soittajat olivat sijoittuneet sivulle erääsen murattilehtoon ja soittivat hartaasti, virkistyttäen itseänsä silloin tällöin oluella. Kansaa oli joukottain kokoontunut kadulle puutarhan matalan aitauksen taakse; L:n kaupungin hyvänluontoiset asukkaat eivät tahtoneet olla käyttämättä tilaisuutta saada katsella tänne saapuneita vieraita. Myöskin minä yhdyin katselijoitten joukkoon. Minua huvitti silmäillä ylioppilaitten kasvoja; heidän syleilyksensä, huudahduksensa, nuoruuden viatoin kiekaileminen, heidän hehkuva katseensa. heidän tietämättänsä tapahtuva naurunsa — viattomin nauru koko maailmassa, — koko tämä virkeän nuoruuden tunteitten iloisa riehunta, tämä haluaminen ja pyrkiminen eteenpäin — minne tahansa, kunpa vain eteenpäin — tämä hyvänluontoinen vapaa olento minua liikutti ja samassa innostutti. Eikö minun pitäisi lähtemän heidän luoksensa? kysyin itseltäni…