— Minä tahtoisin olla Puschkin'in Tatjana, jatkoi hän yhä ajatuksien vallassa… Kertokaa, huudahti hän elävästi.
Mutta minustapa ei ollut kertojaksi. Minä katselin häntä. hänen istuessaan vieressäni kokonaan auringon kirkkaitten säteitten valaisemana, tyynenä, lempeänä. Kaikki säteili iloa ympärillämme, sekä alhaalla, että ylhäällä — taivas, maa ja vedet, itse ilmakin näytti suurelta valomereltä.
— Katsokaa, kuinka kaunista! sanoin minä hiljentäen ehdottomasti ääntäni.
— Kaunista! vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä, katsomatta minuun. — Jos me molemmat olisimme lintuja, … kuinka korkealla me silloin lentäisimme, kuinka leijailisimme … katoaisimme kokonaan tuonne taivaan siniin… Mutta me emme olekaan lintuja.
— Mutta meille voi kasvaa siivet, sanoin minä.
— Kuinka niin?
— Tulevaisuudessa — te saatte nähdä. On tunteita, jotka kohoittavat meitä ylös maasta. Olkaa huoleti, te saatte siivet.
— Onko teillä siis ollut sellaiset?
— Kuinka sitä sanoisin… Luullakseni en tätä ennen vielä ole lentänyt.
Asja vaipui jälleen ajatusten mailmaan. Minä kumarruin hieman hänen puoleensa.