— Millainen kummallinen kysymys! huudahdin minä.
Asja joutui hieman hämille.
— Minun ei olisi pitänyt kysyä teiltä tätä, eikö niin? Suokaa se minulle anteeksi; minä olen tottunut lavertelemaan kaikkia, mitä päähäni sattuu. Juuri sentähden minä pelkäänkin puhua.
— Puhukaa Herran tähden, älkää peljätkö? virkoin minä: — minä olen niin iloinen siitä, että vihdoin olette herjenneet ujostelemasta.
Asja loi silmänsä maahan ja nauroi hiljaista, vienoa naurua; minä en ollut nähnyt hänen ennen niin nauravan.
— No, kertokaapa vihdoin, jatkoi hän, tasoittaen hamettaan ja vetäen sitä alas jaloillensa, ikäänkuin valmistaaksensa itseään kauvan istumaan: — kertokaa, tahi lukekaa jotakin, niinkuin te taannoin luitte meille "Onjeginistä"…
Hän vaipui äkkiä ajatuksiin…
"Miss' risti puiden varjossa
On kurjan äitein haudalla…"
sanoi hän hiljaa itsekseen.
— Puschkin'issa nämät sanat kuuluvat vähän toisin, huomautin minä.