— Sanonko taasen: "kyllä?" kysyi poika.
— "Kyllä," toistin minä ja lähdin kävelemään pitkin Rhein^in rantaa. Ei ollut enää aikaa palata kotiin, ja kaduilla minä en tahtonut kuljeksia. Kaupungin muurin takana oli pieni puutarha katettuine keilaratoineen ja pöytineen oluenjuojia varten. Minä lähdin sinne. Joitakuita jo vanhanpuolisia Saksalaisia heitti keilaa; jyrinänä vierivät puiset pallot ja silloin tällöin kuului mieltymyksen huudahtuksia. Sievä palvelustyttö toi minulle olutkannusen; hänen silmänsä olivat punaset itkusta. Minä katsoin häntä kasvoihin. Hän kääntyi äkkiä ja meni pois.
— Niin, niin lausui lähellä istuva lihava, punaposkinen porvari: — Hannasemme on tänään sangen surullinen. Hänen sulhonsa on mennyt sotamieheksi. Minä katsoin häneen: hän oli tunkeutunut erääsen nurkkaan ja nojasi poskeansa käteensä; kyyneleitä vieri toinen toisensa jälkeen alas pitkin hänen sormiansa. Joku pyysi olutta; tyttö vei hänelle kannusen ja palasi jälleen paikallensa. Hänen surunsa vaikutti minuun: minä rupesin ajattelemaan lähellä olevaa hetkeä, jona minun piti tapaaman Asjaa, mutta minun ajatukseni olivat huolelliset, ilottomat.
Keveällä sydämellä minä en suinkaan mennyt tapaamaan häntä; minä en saanut antautua keskenäisen lemmen vaikuttavan ilon valtaan; minun oli pitäminen antamani lupaus, täyttäminen raskas velvollisuus. "Hänen kanssansa ei ole hyvä leikkiä" — nämät Gagin'in sanat olivat tunkeutuneet kuin nuolet sydämeeni. Eikö minussa vielä neljä päivää sitten istuessani tuossa aaltojen tuudittamassa veneessä hehkunut halu onnellisuuteen. Sen saavuttaminen minusta näytti mahdolliselta — ja minä horjuin, työnsin sen pois; minun täytyi sen työntää pois itsestäni… Sen odottamattomuus saattoi minun mieleni häiriöön. Itse Asja, hänen tulinen luonteensa, hänen entuutensa, hänen kasvatuksensa, tämä ihastuttava mutta kummallinen olento — minun täytyy se tunnustaa — herätti minussa pelkoa. Kauan nämät tunteet taistelevat minussa. Määrätty hetki lähestyi. "Minä en saata naida häntä," päätin minä vihdoin; — "hänen ei pidä saaman tietää, että myös minä lemmin häntä."
Minä nousin, — ja pantuani talarin Hanna-raukan käteen (hän ei edes kiittänyt minua siitä) lähdin Frau Luise'n taloon. Illan varjot häälyivät jo ilmassa, ja taivahalta lähtevä kaita valo, iltaruskon punainen kajastus, välkkyi hämärällä kadulla. Minä kolkutin hiljaa ovelle; se avautui heti. Minä astuin kynnyksen yli ja jouduin täydelliseen pimeyteen.
— Tänne! kuului vanhan vaimon ääni. Teitä odotetaan.
Minä astuin haparoiden pari askelta; luinen käsi tarttui minun käteeni.
— Oletteko Frau Luise? kysyin minä.
— Olen, vastasi minulle sama ääni: — minä se juuri olen, kaunis, nuori herrani! Akka vei minua yhä ylöspäin jyrkkiä rappusia myöden ja pysähtyi kolmannen kerroksen ovien edustalle. Himmeässä pienestä akkunasta tulevassa valossa minä tunsin pormestarin lesken ryppyiset kasvot. Tympeän viekas hymy vääristi hänen kuoppautuneita huuliansa ja veti kokoon hänen pienet, uleat silmänsä. Hän osoitti minulle pienen oven. vapisevalla kädellä minä aukaisin sen ja työnsin sen kiinni jälessäni.