Pienessä huoneessa. johon minä astuin, oli jokseenkin pimeä, enkä heti voinut huomata siinä Asjaa.
Kääriytyneenä pitkään saaliin hän istui tuolilla akkunan ääressä, pää poispäin käännettynä ja melkein kätkettynä, niinkuin säikähtynyt lintunen. Hän hengitti pikaisesti ja koko hänen ruumiinsa värisi. Hän kävi sanomattomasti minun säälikseni. Minä astuin hänen luoksensa. Hän käänsi vielä enemmän päätänsä poispäin…
— Anna Nikolajevna, sanoin minä.
Hän ojensi itsensä äkkiä, tahtoi katsoa minuun — eikä voinut. Minä tartuin hänen käteensä; se oli kylmä ja jäi niinkuin kuolleena minun kouraani.
— Minä halusin … alkoi Asja, koittaen hymyillä, mutta hänen vaaleat huulensa eivät totelleet häntä: — minä tahdoin… Ei, en voi, sanoi hän ja vaikeni. Ja todellakin, hänen äänensä keskeytyi joka sanassa.
Minä laskeusin istumaan hänen viereensä.
— Anna Nikolajevna, toistin minä, enkä voinut minäkään sen enempää sanoa.
Tuli äänettömyys. Minä yhä pitelin hänen kättänsä ja katselin häneen. Hän pysyi yhä itsehensä vetäytyneenä niinkuin ennen, sai tuskin henkeänsä vedetyksi ja pureskeli alahuultansa voidaksensa olla itkemättä ja pidättääksensä esiintunkeutuvia kyyneleitä… Minä katselin häneen: oli jotakin liikuttavan avutointa hänen arassa liikkumattomuudessaan: oli ikäänkuin hän hervottomuudesta tuskin olisi päässyt tuolille saakka ja sitten vaipunut sille. Sydämeni lakkasi sykkimästä…
— Asja, sanoin minä tuskin kuuluvasti…
Hän nosti hitaasti päätänsä ja loi silmänsä minuun… Oi lempivän naisen katsetta, — kuka sitä voi kuvata? Ne rukoilivat, nuot silmät, ne kysyivät, ilmaisivat luottamusta, nöyryyttä… Minä en voinut vastustaa niiden lumousvoimaa. Minä tunsin polttavan tulen niinkuin kuumista neuloista lähtevän pistoksen tunkeutuvan lävitseni; minä kumarruin alas ja laskin huuleni hänen kädellensä…