— Minä en kutsunut veljeä luokseni, kuului Asjan säikähtynyt, epäselvä ääni. Hän tuli itsestään.
— Katsokaapa nyt, mitä olette saaneet toimeen, jatkoin minä. Nyt te tahdotte lähteä pois…
— Niin, minun täytyy lähteä, sanoi hän yhtä hiljaisella äänellä: minä olenkin pyytänyt teitä tänne ainoasti sitä varten, että saisin jättää teine jäähyväiset.
— Ja te luulette, virkoin minä, että minun on helppo erota teistä.
— Mintähden te siis kerroitte veljelle? sanoi Asja.
— Minä sanon sen teille — minä en saattanut menetellä toisin.
Jollette itse olisi ilmaisseet asiatanne…
— Minä olin sulkeutunut huoneeseni, sanoi hän suora-sydämisesti: — minä en tiennyt, että emännällä oli toinen avain.
Tämä viatoin puolustus, hänen lausumansa, tällaisella hetkellä — oli silloin melkein suututtamaisillaan minua … mutta nyt en minä saata muistella sitä tulematta liikutetuksi. Rehellinen, vilpitöin lapsi raukka!
— Ja nyt on kaikki päättynyt! aloin minä uudestaan, — kaikki. Nyt meidän täytyy erota.
Minä katsoin salaa Asjaan … hänen kasvonsa leimahtivat tuli-punaisiksi. Hän tunsi, minä sen huomasin, sekä häpeätä että surua. Minä itsekin kävelin ja puhuin niinkuin kuumetautinen. Te ette ole antaneet kehkeytyvälle tunteelle aikaa kypsyä, te olette itse katkaisseet meidän välimme, te ette luottaneet minuun, teillä oli epäluuloa minua kohtaan…