— Asja, älä pelkää; hän ei ole vaarallinen!
Asja hymyili ja hetkisen kuluttua hän jo itse puhutteli minua. Minä en milloinkaan ole nähnyt olentoa, joka olisi ollut levottomampi kuin hän. Hetkeäkään hän ei istunut rauhallisena; hän nousi istumasta, juoksi huoneukseen, tuli jälleen takaisin, hyräeli puoliääneen ja nauroi usein erittäin kummallisella tavalla, näytti siltä, kuin hän ei olisi nauranut sitä, mitä kuuli, vaan niitä eri ajatuksia, jotka tavan takaa juolahtivat hänen mieleensä. Hänen suurista silmistään lähtevä katseensa oli rehellinen, kirkas, pelotoin, mutta joskus hänen silmäluomensa värähtelivät hiljaisesti ja silloin hänen silmäyksensä äkkiä tulivat syvällisiksi ja lempeiksi. Me keskustelimme noin kahden tunnin ajan. Päivä oli jo aikoja sitten sammunut, ja ilta, joka ensin oli ollut kirkas, sitten purpuranpunainen, vihdoin vaaleanhämärä, häiveni hiljalleen ja vaihtui yöhön, mutta meidän keskustelumme jatkui yhä hiljaisena ja rauhallisena kuin ilma, joka meitä ympäröi. Gagin tuotti pullon Rhein'in viiniä, jonka me kiirehtimättä vähitellen tyhjensimme. Musiiki kaikui yhä korviimme; sen säveleet kuuluivat meistä entistä vienommilta, suloisemmilta; valoja oli sytytetty kaupunkiin ja virralle. Asja laski äkkiä päänsä alaspäin, niin että hänen kiharansa valuivat hänen silmilleen, oli äänetönnä ja huokasi syvään; sanoi sitten tahtovansa lähteä levolle ja meni huoneesen; minä näin kuitenkin, kuinka hän sytyttämättä tulta, kauan seisoi suljetun akkunan takana.
Vihdoin nousi kuu; sen epätasainen valo leijaili Rhein'in pinnalla; kaikki kirkastui, synkeni, muuttui, viinikin tahkotuissa laseissamme hehkui salaperäisesti välkkyen. Tuuli oli hiljentynyt, laskenut siipensä kokoon ja asettunut täydellisesti; yöllinen hyvänhajuinen lämpö nousi maasta.
— Onpa jo aika lähteä, huudahdin minä; muuten en enää saa käsiini ehättäjää!
— On aika, kertoi Gagin.
Me astuimme polkua alas. Äkkiä kivet kalisivat takanamme; se oli Asja, joka kiirehti jälessämme.
— Etkö siis makaakkaan? kysyi häneltä hänen veljensä, mutta sanomatta sanaakaan Asja kiirehti ohitse. Viimeiset sammuvat lamput, joita ylioppilaat olivat sytyttäneet ravintolan puutarhaan, valaisivat alhaalta puitten lehtiköitä, suoden niille juhlallisen, haaveellisen näön. Me tapasimme Asjan rannalla; hän puhutteli ehättäjää. Minä hyppäsin veneesen ja jätin jäähyväiset uusille ystävilleni. Gagin lupasi käydä minua katsomassa seuraavana päivänä; minä puristin hänen kättänsä ja ojensin oman käteni Asjalle; hän vain katseli minua ja puristi päätään. Vene lähti rannasta ja kiiti ripeätä virtaa eteenpäin. Ehättäjä, oiva ukko, painoi voimiensa takaa airoja tummaan veteen.
— Te olette soutaneet keskelle kuutamon kirkasta juovaa ja olette rikkoneet sen, huusi Asja rannalta.
Minä loin silmäni alaspäin; aallot huokuivat pimeyden verhoomina veneen ympärillä.
— Jääkää hyvästi, kaikui vielä kerran hänen äänensä.