Tyttö, jonka hän sanoi sisarekseen, näytti minusta heti ensi katsannossa sangen miellyttävältä. Oli jotakin omituista, jotakin erinomaista hänen tummanveristen, pyöreitten kasvojensa piirteissä; hänen vähäläntäinen, hieno nenänsä, melkein lapsellisen pyöreät poskensa, mustat säihkyvät silmänsä vaikuttivat hänessä jotakin viehättävää. Sulotar ilmautui koko hänen vartalossaan; kuitenkaan hän ei näyttänyt olevan täydellisesti kehkeytynyt. Hän ei ensinkään ollut veljensä näköinen.
— Tahdotteko tulla meidän luoksemme? kysyi Gagin minulta: — minusta olemme jo kyllin katselelleet Saksalaisia. Meikäläiset olisivat, puhuakseni totta, jo aikoja sitten heittäneet akkunat rikki ja lyöneet tuolit sirpaleiksi, mutta nämät käyttävät itseään vielä liiankin siivosti. Miltä tuntuu Asja, lähdemmekö kotiin?
Tyttö nyökäytti myöntyvästi päätään.
— Me asumme kaupungin ulkopuolella, jatkoi Gagin: — eräässä viinitarhassa, yksinäisessä rakennuksessa, korkealla. Meillä on ihanata, te saatte nähdä. Emäntä on luvannut valmistaa meille hapanta maitoa. Nythän jo pian rupee hämärtämään, ja teidän on parempi kulkea Rhein^in poikki kuutamolla.
Me lähdimme matkaan. Matalan kaupungin portin kautta (vanha sorakivistä tehty muuri ympäröitsi kaupunkia joka taholta, eivätkä tykkireijätkään vielä kaikki olleet lahonneet) me astuimme kentälle ja kuljettuamme noin sata askelta kivisen aitauksen vierustaa pitkin, pysähdyimme ahtaan portin eteen. Gagin aukasi sen ja johti meitä jyrkkää polkua pitkin vuorta ylös. Kummallakin puolen pitkin rinnettä kasvoi viiniköynnöstä; aurinko oli juuri laskeutunut ja jättänyt vaan himmeän purppurapunaisen valon viheriöille oksille, pitkille seipäille, kuivalle maalle, joka oli täynnään suurempia ja pienempiä liuskakiviä, ja pienelle valkoseinäiselle rakennukselle, joka oli varustettu viistoilla, tummanvärisillä poikkipuilla ja neljällä valoisalla akkunalla, ja joka oli sen vuoren kukkulalla, jota ylöspäin me kiipesimme.
— Tuossa on meidän asuntomme, huudahti Gagin, lähestyessämme pientä taloa — ja tuossa emäntämmekin jo tuo maidon. Guten Abend, Madame. Me heti ryhdymme siihen; mutta ensin, lisäsi hän — katsokaa ympärillenne … millainen on näkö-ala?
Näkö-ala oli todellakin ihmeen viehättävä. Rhein-virta oli edessämme kokonaan hopeanhohtavana viheriöitten rantojensa välissä. Yhdessä kohden se hehkui levolle laskeuneen auringon kullanpurppuraisessa valossa. Kaikki rannalla olevan kaupungin rakennukset ja kadut olivat nähtävinä; kukkuloita ja lakeuksia levisi lavealta edessämme. Alhaalla oli kaunista, ylhäällä vielä kauniimpaa; omituisen vaikutuksen minuun teki tummansinisen taivaan selkeys ja ilman kirkas läpikuultavuus. Viileänä se aaltoili ja keveänä, ikäänkuin sekin olisi tuntenut itsensä vapaammaksi korkeudessa.
— Oivallisen te olette valinneet itsellenne asunnon, virkoin minä.
— Asja on sen keksinyt, vastasi Gagin; — no, Asja, jatkoi hän, aseta kaikki järjestykseen. Käske tuoda kaikki tänne. Me tahdomme syödä illallisemme taivasalla. Tänne soittokin kuuluu selvemmin. Oletteko huomanneet, jatkoi hän, kääntyen minuun — läheltä valssi toisinaan ei kuulu miltään — laimeita, käheitä ääniä vain; mutta etäältä, kuinka ihmeen ihanata! — se saattaa kaikki sydämen herkimmät kielet värähtelemään.
Asja, jonka varsinainen nimi oli Anna, mutta jota Gagin kutsui Asja'ksi, joksi minunkin suvaittanee häntä kutsua, lähti huoneesen, mutta palasi pian takaisin emännän kanssa. He kantoivat yhdessä suurta tarjotinta, jolle oli asetettu maito-ruukku, kantajia, lusikoita, sokeria, marjoja ja leipää. Me laskeusimme istumaan ja ryhdyimme syömään. Asja otti hatun päästänsä. Hänen mustat hiuksensa, jotka olivat leikatut tasaisiksi ja kammatut pojan tapaan, valuivat tuuheina kiharina alas hänen kaulalleen ja hartioilleen. Aluksi hän ujosteli minua; mutta Gagin sanoi.