— Kuinka niin?
— Aivan yksinkertaisesti. Olin kahdeksantoistavuotias, kun minä ensi kerran aloin tavoitella erään aika miellyttävän neitosen suosiota, mutta minä seurustelin hänen kanssaan niinkuin ei asia olisi ollut minulle mitään uutta, aivan samoin kuin minä sittemmin seurustelin toisten naisten kanssa. Suoraan sanoen, ensimäisen ja viimeisen kerran minä rakastuin kuuden vuotiaana omaan hoitajaani, — mutta siitähän on jo hyvin kauan. Yksityisseikat meidän suhteessamme ovat jo häipyneet muististani, ja vaikkapa minä ne muistaisinkin, niin ketäpä ne voisivat huvittaa?
— No, mitä me sitten teemme? — alkoi isäntä. — Minun ensimäisessä rakkaudessani on myöskin hyvin vähän mielenkiintoista. Minä en ollut rakastunut kehenkään, ennenkuin tutustuin Anna Ivanovnaan, nykyiseen vaimooni — ja meillä kävi kaikki hyvin, kuin voideltuna — isät kihlasivat meidät, me rakastuimme hyvin pian toisiimme ja menimme tuota pikaa naimisiin. Minun satuni on siis parilla sanalla kerrottu, ja minun täytyy myöntää, että herättäessäni tämän kysymyksen minä, hyvät ystävät, ajattelin etupäässä teitä, en tahdo sanoa vanhoja, mutta ei enää juuri aivan nuoriakaan vanhojapoikia...
— Kenties teillä on meille jotain huvittavaa kerrottavana, Vladimir Petrovitsh?
— Minun ensimäinen rakkauteni ei, totta kyllä, kuulu aivan tavallisiin, — vastasi vähän epäröiden Vladimir Petrovitsh, noin nelikymmenvuotias mustatukkainen mies.
— Ahaa! — virkkoivat isäntä ja Sergej Nikolajevitsh yhteen ääneen. — Sitä parempi... — kertokaa.
— Olkoon menneeksi... tai ei, en minä rupea kertomaan, en ole mikään kertojamestari. Minun tapani on kertoa joko lyhyesti ja kuivasti, tai sitten laajasti ja epätodenmukaisesti, mutta jos haluatte, niin minä kirjoitan paperille kaikki mitä muistan ja luen sitten teille.
Ystävykset eivät ensin aikoneet suostua siihen, mutta Vladimir Petrovitsh pysyi päätöksessään. Kun he neljäntoista päivän kuluttua taas tapasivat toisensa, oli Vladimir Petrovitsh todellakin pitänyt lupauksensa.
Näin oli hän kirjoittanut vihkoonsa: