— En, Jevgêni Vasiljewitsh, en ole suutuksissani teihin mutta minun on paha mieli.
— Sitä pahempi. Kaikissa tapauksissa olen saanut tarpeeksi rangaistusta. Minun tilani, senhän myöntänette, on peräti hassu. Te kirjoititte minulle: "miksikä lähteä?" Mutta minä en saata enkä tahdokaan jäädä. Huomenna ei minua enää täällä ole.
— Jevgêni Vasiljewitsh, miksikäs te…
— Miksikö lähden?
— Ei, en minä sitä aikonut sanoa.
— Tehty mikä tehty, Anna Sergêjewna … ja ennemmin tai myöhemmin piti käydä näin. Minun tulee siis lähteä. Tiedän yhden ainoan ehdon, joka saisi minut jäämään, mutta se on mahdottomissa. Ettehän te … suokaa julkeuteni anteeksi … ettehän te minua rakasta ettekä koskaan voikaan rakastaa?
Bazârowin silmät leimahtivat mustain kulmain alta. Anna Sergêjewna ei vastannut mitään. Hänen mielessään sävähti: "Minä pelkään tuota miestä."
Bazârow näytti ymmärtäneen hänen ajatuksensa.
— Hyvästi! — virkkoi hän ja läksi kulkemaan taloa kohti.
Anna Sergêjewna astui verkalleen perässä, kutsui luokseen Kâtjan ja otti häntä käsivarresta. Eikä hän sitten enää koko sinä iltana eronnutkaan sisarestaan. Korttipöytään hän ei käynyt, naurahtelihan vain usein, mikä ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen kalpeitten, levottomain kasvojensa kanssa. Arkâdi oli ymmällä ja tarkasteli häntä tarkastelemistaan, niinkuin nuorten on tapa, nimittäin tuon tuostakin kysäisten itseltään: mitähän tuo nyt oikeastaan on?