— Luulin jo, ett'ette tänään tulekaan, — virkkoi hän miellyttävällä äänellä, ystävällisesti heilutellen ruumistaan, olkapäitään nykäytellen ja myhäillessään tuoden näkyviin kauniit valkoisat hampaansa. — Vai sattuiko tiellä jotain?
— Ei yhtään mitään, — vastasi Arkâdi, — muutoin vain viivähdettiin. Mutta siksipä olemmekin nyt nälkäisiä kuin sudet. Isä hyvä, joudutapas Prokôfjitshia; minä tulen hetikohta takaisin.
— Maltas, niin lähden tästä mukaan minäkin! — huudahti Bazârow, äkkiä kavahtaen sohvalta ylös.
Nuoret herrat läksivät kumpikin.
— Ken tuo? — kysäsi Pâvel Petrôwitsh.
— Arkâdin ystävä, hänen puheensa mukaan viisas mies.
— Jääkö hän meille vieraaksi?
— Jää.
— Tuoko pörröpää?
— No niin, niin.