— En minä nyt enää sinua kutsu Mârjinoon — virkkoi hänelle veli kerran. (Hän oli näet kylänsä pannut vaimonsa nimikoksi.) — Maria vainajankin aikana sinun tuli siellä ikävä olla, mutta nyt sinä kaiketi siellä ihan menehtyisit ikävästä.
— Silloin minä vielä olin tyhmä ja hyörin ja pyörin sinne tänne, — vastasi Pâvel Petrôwitsh. — Sen koommin olen talttunut, eilenhän viisastunutkaan. Nyt minä päinvastoin olen valmis asettumaan sinun luoksesi ainaiseksi, jos sallit.
Vastauksen asemesta Nikolai Petrôwitsh sulki hänet syliinsä, mutta puolitoista vuotta kului vielä tästä keskustelusta, ennenkuin Pâvel Petrôwitsh päätti panna aikeensa toimeen. Vaan sittenpä hän, kerran maalle muutettuansa, ei sieltä enää lähtenytkään, ei edes niinäkään talvikausina, jotka Nikolai Petrôwitsh vietti poikansa kanssa Pietarissa. Hän rupesi lukemaan, enimmäkseen englanninkielistä kirjallisuutta, ja asetti elämänsä muutenkin englantilaiseen malliin. Harvoin hän seurusteli naapuriensa kanssa, ei käynyt kaupungissa muulloin kuin aatelisvaaleissa. Sielläkin hän oli enimmäkseen ääneti, silloin tällöin vain härnäten ja säikyttäen vanhan kuosin tilan-omistajia vapaamielisyyden puuskauksilla ja pysyen loitolla uudemman sukupolven edustajista.
Niin vanhan kuin nuorenkin kannan ihmiset pitivät häntä korskeana miehenä, mutta niin toiset kuin toisetkin näkivät hänessä paljon arvoa ansaitsevia puolia: hänellä oli niin miellyttävä, aristokraatinen käytöstapa; hänellä oli ollut niin paljon voittoja naismaailmassa; hän kävi varsin hienossa puvussa, asui parhaimman hotellin parhaimmassa numerossa, yleensä söi pulskia päivällisiä, olipa kerran ollut Wellingtonin kanssa päivällisillä Louis Filipin luona, hänellä oli kaikkialla mukanaan täysihopeinen matka-nécessaire ja matka-amme; hänestä tuoksusi aina tavattoman hyviltä, ihmeellisen "jaloilta" hajuvesiltä; hän pelasi mainiosti whistiä ja joutui aina tappiolle. Ja vihdoin pidettiin häntä arvossa hänen mallikelpoisen rehellisyytensäkin tähden. Naisten silmissä hän oli viehättävä melankooliko, mutta naisten tuttavuudesta hän ei välittänyt.
* * * * *
— Katsopas nyt, Jevgêni, — virkkoi Arkâdi, päätettyään kertomuksensa; — nyt huomaat, kuinka väärin sinä olet setää tuominnut. En nyt puhukaan siitä, että hän on monta monituista kertaa pelastanut isäni pulasta, antaen hänelle kaikki rahansa — omaisuus, kuten tietänet, on heillä jakamatta, — mutta hän on valmis auttamaan ketä hyvänsä ja muun muassa pitää aina talonpoikain puolta, vaikka heidän kanssaan haastellessaan tosin rypisteleekin kulmiansa ja haistelee eau-de-colognea…
— Tietty se: hermot näet… — keskeytti Bazârow.
— Kenties, mutta hyvä on hänellä sydän. Älyä ei häneltä myöskään puutu. Kuinka hyödyllisiä neuvoja olenkaan saanut häneltä … vallankin … vallankin naisiin nähden.
— Ahaa! Omassa puurossa suunsa poltti ja vieraasen velliin puhaltaa.
Kyllä minä tuon tiedän.
— Sanalla sanoen, — jatkoi Arkâdi: — hän on hyvin onneton, usko minua; synti on halveksia häntä.