— Viivytkö kauankin siellä?
— Tuskin. Ikäväksi siellä pistää.
— Poikkeathan sitten meillä paluumatkallasi?
— Enpä tiedä … saa nähdä… No niin, lähdetäänkö vai?
— Vaikkapa, — virkkoi Arkâdi veltosti. Sydämessään hän oli hyvinkin mielissänsä ystävän ehdotuksesta, mutta piti velvollisuutenaan olla ilmaisematta tunteitansa… Nihilistejähän sitä ollaan…
Huomenissa he läksivät. Mârjinon nuoresta väestä tuntui heidän lähtönsä ikävältä. Dunjâsha se oikein itkuun tillahti … mutta "ukkoset" huokasivat helpommin.
XII.
Kuvernööri K:n kaupungissa, jonne ystävykset nyt läksivät, oli nuoren polven miehiä, progressisti ja despooti, niinkuin Venäjällä myötäänsä näkee. Jo hallintonsa ensimmäisenä vuonna hän ennätti riitaantua ei ainoastaan aateliston johtajan, erään virasta-eronneen staabinratsumestarin, hevoslaitoksen omistajan ja vieraanvaraisen herran, vaan omain virkamiestensäkin kanssa. Siitä nousi niin sotkuisia rettelöitä, että ministeristö Pietarissa näki viimein välttämättömäksi lähettää sinne erityisen valtuutetun pitämään tarkkaa tutkintoa asiapaikalla.
Esivalta valitsi tähän toimeen Matvei Iljítsh Koljâzinin, sen Koljâzinin pojan, joka oli ollut aikoinaan Kirsânow veljesten holhojana Pietarissa. Hänkin oli "nuoria", s.o. hän oli vast'ikään täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta tavoitteli jo valtiomiehen asemia. Rinnassa oli hänellä jo tähti kummallakin puolella, toinen niistä tosin ulkomainen ja sekin jotenkin halpa-arvoinen. Samoin kuin kuvernööri, jota hän oli tullut tutkimaan, oli hänkin progressistien kirjoissa. Maanmahtaviin hän kuului, olematta kumminkaan muitten maanmahtavain kaltainen. Hän arvasi omat ansionsa sangen korkealle, hänen kunnianhimollansa ei ollut ääriä lainkaan, mutta hän käyttihe säveästi, katseli ihmisiä rohkaisevasti silmiin ja kuunteli heitä suopeasti, ja hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista, että häntä saattoi ensi alussa sanoa "oikein kelpo pojaksi". Tärkeissä tilaisuuksissa hän kumminkin osasi, niinkuin sanotaan, puhaltaa pölyä ihmisen silmiin. "Tarmoa tarvitaan", puheli hän silloin; l'énergie est la premiére qualité d'un homme d'état,[11] mutta kaikesta tuosta huolimatta häntä sittenkin puijattiin, ja jokainen, vähänkin ovela tshinownikka pisti hänelle suitset suuhun.
Matvei Iljítsh puhui suurella kunnioituksella Guizotista, ja koetti painaa jokaisen mieleen, ett'ei hän ensinkään kuulu routinier'ien (tapoihinsa piintyneitten) ja ajastansa jäljelle jääneitten byrokraatien joukkoon, ett'ei hän jätä huomioon ottamatta ainoatakaan tärkeätä ilmausta yhteiskunnallisessa elämässä… Nuo tuollaiset sanat hän tunsi sangen hyvin. Oikeinpa hän seurasi — huolettomalla ylevyydellä tosin — aikansa kirjallisuuttakin: samoin kuin aikaihminen liittyy kadulla kohtaamaansa poika nulikkain juhlakulkueesen.