— "Martin Petrovitsh, sinä makasit jollakin lailla pahasti kätesi."
— "Ei, hyvä rouva, ei se sitä ollut. Se oli varoitusta minulle. Se tietää kuolemaa."
— "Ja kaikkea vielä", yritti äitini sanomaan.
— "Varoitusta se on. Se merkitsee: o ihminen, ole valmis! Ja sen johdosta juuri minä nyt, armollinen rouva, tahtoisin teille, ilman viivytystä, tehdä tiettäväksi kuin seuraa: Koska minä en tahdo", rupesi hän äkkiä huutamaan, "että mainittu kuolema tulisi äkisti minun päälleni, ennenkuin olen taloni toimittanut, niin olen minä mielessäni tehnyt seuraavan päätöksen: ja'an omaisuuteni nyt jo, eläissäni, kahden tyttäreni, Annan ja Eulampian, kesken sen mukaan kuin Jumala minun ymmärrykseni valistaa."
Martin Petrovitsh vaikeni jälleen, huokasi ja lisäsi:
— "Ilman yhtään viivytystä."
— "No niin", sanoi äitini, "hyvä asiahan se onkin. Mutta etköhän sinä nyt turhia hätäile?"
— "Ja koska minun tahtoni on", jatkoi Harlow, yhä vieläkin korottaen ääntänsä, "että kaikki asianmukaisessa järjestyksessä ja laillisuudessa tapahtua taitaisi, niin nöyrimmästi pyydän teidän poikaanne, Dmitri Semenovitshia — teitä, hyvä rouva, minä en rohkene rasittaa — pyydän sanottua poikaanne, Dmitri Semenovitshia — lankomiehelleni taas Bitshkow'ille sen ilmeisenä velvollisuutena päälle panen — siinä toimituksessa läsnä olemaan, jossa minun molemmat tyttäreni, aviovaimo Anna ja neitsykäinen Eulampia, laillisen säädöskirjan kautta omaisuutensa haltuunsa ottavat; ja tulee tämä säädöskirjan kokoon paneminen ja vahvistaminen tapahtumaan ylihuomenna, kello kaksitoista päivällä, minun omistamallani Jeskovin tilalla, kuin myös Kosjulkinaksi kutsutaan, esivallan virka- ja toimitusmiesten läsnä ollessa, jotka jo sanottuun tilaisuuteen kutsutut ovat."
Tuskin jaksoi Martin Petrovitsh puhua loppuun asti tätä ilmeisestikin ulkoa opittua ja useilla huokauksilla keskeytettyä puhettansa. Näytti kuin ei hänellä olisi tarpeeksi ilmaa keuhkoissa; hänen kalveaksi käyneet kasvonsa punehtuivat jälleen, ja usean kerran pyyhkäsi ukko hikeä otsaltaan.
— "Oletko sinä kirjoittanut jo jakokirjankin?", kysyi äitini.
"Milloinkas sinä sen kerkisit tehdä?"