— "Niinpä vain! Tahdotteko, niin kerron teille?" Ystävämme aloitti kertomuksensa.
I.
Lapsuuteni ajan ja ensimmäiset nuorukais-ajat hamaan viidenteentoista ikävuoteeni saakka elelin maalla, äitini, rikkaan tilan-omistajan, luona X:n läänissä. Luulin kuin luulinkin, että jo näiltä ammoisilta ajoilta jäi muistooni lähimmäisen naapurimme erään Martin Petrovitsh Harlow'in kuva. Ja tuskinpa moinen kuva muistosta ottaisi haihtuakseenkaan; mointa miestä en ole sittemmin elämän päivinäni nähnyt. Kuvailkaa mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaasen ruumiisen oli liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi, — ei kaulan jälkeäkään; keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko, alkaen melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkein kuni kuorittujen kasvojen laajalla tanterella istua jörrötti paksu pahkanenä; siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä; siinä myös aukeili suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen, samaa väriä kuin koko kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä, mutta erinomaisen kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämää kuin kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinen pää letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonosti kivitettyä katua myöten. Harlow puhui aina niinkuin olisi huutanut jollekin kovassa vastatuulessa leveän kuopan yli. Vaikea olisi ollut sanoa, mitä Harlow'in kasvot milloinkin ilmaisivat: niin laajat ne olivat. Yhdellä silmäyksellä noita kasvoja välistä ei ennättänyt nähdäkkään. Mutta vastenmieliset ne eivät olleet — oikein niissä asui jonkunlainen mahtavuus; hyvin olivat oudot ja kummalliset. Ja millaiset olivat hänellä kädet — patjoja nekin! Entä sormet, entä jalat! Muistan minä vielä, kuinka kunnioittavaa kauhua minä tunsin, katsellessani Martin Petrovitsh'in kaksi-kyynäräistä selkää ja hartioita leveitä kuin myllyn kivet. Hänen korvansa ne minun enimmän hämmästyttivät! Rinkilä mikä rinkilä: siinä laskokset ja palmikot ja kaikki: ja posket ne noin vaan kannattelivatkin niitä puolelta ja toiselta.
Kesät talvet kävi Martin Petrovitsh viheriästä verasta tehdyssä kasakinissa,[1] jota kiinnitti vyötäisille tsherkessiläinen vyö; jalassa oli rasvanahkaiset saappaat. Kaulusta en nähnyt hänellä milloinkaan, ja mihinpä sen olisi sitonutkaan? Hän hengitti pitkään ja raskaasti kuin härkä, mutta astui hiljaa. Näytti siltä kuin hän huoneesen jouduttuaan olisi alin-omaa peljännyt särkevänsä ja kaatavansa kumoon kaikki, jonka vuoksi hän siirtyelikin paikasta toiseen varovasti, enimmäkseen vaan kuve edellä, ikäänkuin varkain. Voimaa hänellä oli todellakin kuin Herkuleella, ja siksi hän olikin suuressa arvossa pidetty mies paikkakunnalla: sankareita kunnioittaa meidän kansa vielä tänäkin päivänä. Kulki hänen voimastaan tarujakin kaikenlaisia. Kerrottiin että hän oli metsässä kerran kohdannut karhun, ja vähän puuttui ett'ei paiskannut karhua maahan. Kerrotaan kuinka hän mehiläispesillään kerran oli tavannut vieraan talonpojan, varkaan, ja heittänyt miehen hevosineen rattaineen päivineen yli aidan, ynnä muuta semmoista. Itse hän ei koskaan voimillansa kerskaillut.
— "Jos minun käsivarressani asuu siunaus", näin hän puheli, "niin
Jumalanhan se on tahdosta."
Ylpeä hän oli, ei kumminkaan voimistansa vaan arvostaan, syntyperästään, älystään.
— "Meidän suku on ruostalaista alkuperää" (hän ei osannut sanoa "ruotsalaista"). "Kanta-isä oli Ruostalainen, Harlus", niin hän vakuutteli. "Hän tuli Venäjälle silloin kuin maata hallitsi ruhtinas Ivan Wasiljevitsh Synkkä, — katsopas, silloin jo! Eikä halainnutkaan tämä ruostalainen Harlus olla suomalaisena kreivinä, mutta tahtoi tulla venäläiseksi aatelisherraksi ja piirtikin nimensä kultaiseen kirjaan. Niin, sieltä asti se on Harlovien alku!… Ja siitä samasta syystä me Harlow'in suvun jäsenet olemmekin kaikki valkoverisiä, vaaleasilmäisiä ja puhtaita kasvoilta kuin pulmuset."
— "Mutta kuulkaas Martin Petrovitsh!" yritin minä kerran panna
vastaan. "Ivan Wasiljevitsh Synkkää ei ole koskaan ollutkaan, vaan Ivan
Wasiljevitsh Julma on ollut. Synkäksi sanottiin suurta Wasili
Wasiljevitsh'iä."
— "Älä valehtele!" vastasi Harlow hyvin tyyneesti. "Kun minä sen kerran niin sanoin, niin tottahan se niin on!"
Äiti vainaja koetti kerran kiittää häntä hänen todellakin erin-omaisesta rehellisyydestään.