— "Johan minä sanoin, että hän on vapaamuurari", kuiskasi minulle
Souvenir.
— "Omatunto", vastasi ispravnikka. "Tiedän minä sen teidän omantuntonne. Taskussa se istuu teillä, niinkuin meillä muillakin syntisillä ihmisillä."
Pappi, joka jo oli noussut seisomaan ja aavisti aterian pikaista loppua, pisteli kiireimmiten suuhunsa palan palan perästä.
— "Teillähän on erin-omainen ruokahalu, näen mä", sanoi Sletkin röyhkeästi hänelle.
— "Evääksi panen", vastasi toinen nöyrällä viittauksella. Monen ajan takainen nälkä kuului tässä vastauksessa.
Vaunut kolisemaan… Me läksimme.
Kotimatkalla sai Souvenir kenenkään häiritsemättä kiemuroida ja lörpötellä, sillä Kvitsinski, sanottuaan ettei hän kehtaa nähdä noita "peräti sangen tarpeettomia" metkuja, oli jo ennen meitä lähtenyt kotia jalkaisin. Hänen sijaansa tuli vaunuihimme Shitkow. Entinen majori näytti sangen tyytymättömältä ja liikutteli alinomaa viiksiänsä, niinkuin torakka.
— "Mitäs nyt sanotte, herra majori", jaaritteli Souvenir: "Sotakurin taisi käydä vähän niin ja näin. Malttakaas, saatte vielä pahempaakin nähdä. Vielä ne antavat kuranssia teillekin. No on sitä teitäkin ylkä, yh-hyh!"
Souvenir nauroi minkä jaksoi; mutta majori parka ei osannut muuta kuin viiksiänsä liikutella.
Kotia tultuani kerroin äidilleni kaikki, mitä olin nähnyt. Hän kuunteli minua loppuun asti, muutaman kerran pyörittäen päätään.