Harlow'ilta jäi ääni kulkkuun.
— "Kuka?" kysyi äitini.
Harlow katsahti häneen ja vastasi: "Eulampia!"
— "Eulampiako? Tyttäresi? Mitenkä niin?"
— "No ajatelkaas, hyvä rouva, niin oli kuin kivestä: patsas mikä patsas! Eikös hänellä tunteita olekaan. Sisar Anna — no se oli niinkuin olla piti. Se on hieno ihminen. Mutta Eulampia — jolle minä — mitäpäs sitä salaisin? — olen suurempaa hellyyttä osoittanut! Eikös hänen ole sääli minua? Tietysti ei laitani silloin enää ole hyvä, tietystihän minä silloin tunnen, ett'ei minusta ole kauaksi, koskapa kaikki luovutan heille. Ja sittenkin hän oli kuin kivestä! Ei siunattua sanaa sanonut. Kumarrukset teki, mutta ei sanaakaan kiitosta."
— "Maltahan", virkkoi äiti, "jahka naitamme hänet Gawrilo
Fedulitsh'ille … kyllä pehmenee."
Martin Petrovitsh vilkaisi jälleen kulmainsa alta äitiini.
— "No niin, Gawrilo Fedulitsh! Te luotatte siis häneen?"
— "Luotan."
— "No niin, tehän sen ymmärrätte paremmin. Mutta Eulampialla, tietäkääs, on luonne aivan sama kuin minullakin. Kasakin verta ja sydän taas kuin hehkuva hiili."