Virkamies oli melkein yhden ikäinen Harlow'in kanssa, mutta tämä jättiläinen se piti kaikkia ihmisiä keskenkasvuisina. Kovin hän todellakin luotti omaan itseensä eikä peljännyt ei niin ketään!
— "Kukas minulle mitä saa? Löytyykös maailmassa ketään semmoista ihmistä?" kyseli hän, ja ala sitten äkkiä nauramaan lyhyttä, mutta kajahtelevaa hohotusta.
II.
Äiti oli hyvin tarkka valitessaan ihmisiä, joitten kanssa hän tahtoi seurustella. Harlow'ia hän kuitenkin otti vastaan erityisellä sydämellisyydellä, eikä tuominnut häntä niin ankarasti kuin muita. Noin viisikolmatta vuotta sitten oli Harlow pelastanut äitini hengen, estettyään hänen vaununsa putoamasta syvään kuoppaan, jonne hevoset jo olivat pudonneet. Vetohihnat ja mäkivyöt olivat jo katkenneet, mutta Martin Petrovitsh ei vaan päästänyt kädestään pyörää, johon hän oli ennättänyt tarttua kiinni, vaikka tirskahtelikin veri hänen kynsiensä alta. Äiti-vainajahan se oli hänet naittanutkin, toimittaen hänelle vaimoksi kasvattinsa, seitsentoista vuotiaan orpotytön. Martin Petrovitsh oli naidessaan alun viidennellä kymmenellä. Hänen vaimonsa oli ollut kivulloinen ihminen. Martin Petrovitsh kantoi, kuten kerrotaan, nuoren vaimonsa käsivarrellaan kotiansa. Eikä hän vaimonsa kanssa kauan elänytkään. Kaksi tytärtä oli hänelle kumminkin jäänyt. Leskeksikin jäätyänsä oli Martin Petrovitsh edelleen äitini suojeluksen alla. Hänen vanhimman tyttärensä toimitti äiti läänin pensionatiin, hankki hänelle sittemmin miehen, ja oli hänellä tiedossa mies nuorempaakin tytärtä varten.
Harlow oli melkoisen hyvä tilanhoitaja. Maata oli hänellä noin 300 desjatinaa;[2] rakennukset oli hän saanut kuntoon vähitellen. Kuinka kuuliaiset talonpojat olivat hänelle — siitä ei maksa puhuakaan! Lihavuutensa takia Harlow tuskin missään kävi jalkaisin: maa ei kantanut häntä. Kaikkialla ajeli hän matalissa kilpa-troskissa, itse ohjaten hevostansa, hinterää, kolmenkymmenen talven vanhaa tammaa, jolla oli haavan arpi olkapäässä. Tämän haavan oli tamma saanut Borodinon tappelussa, kantaessaan seljässään hevoskaartin rykmentin varusmestaria. Tamma ontui alinomaa noin kummallisesti kaikilta neljältä jalaltaan yhtä haavaa. Astua se ei osannut, pistelihän vaan jonkinlaista ravia hyppäysten kanssa; marunaa ja koiruohua se syödä natusteli aitavieriltä, mitä en ole muitten hevosten milloinkaan nähnyt tekevän. Tätä minä aina kummastelin, mitenkä tämä henkilähtöinen koni jaksoi vetää tuollaista kauheata kuormaa. En uskalla sanoakaan, kuinka monta leiviskää naapurissamme laskettiin olevan. Martin Petrovitsh'in takana istui troskalla hänen tummanaamainen kasakkipoikansa, Maksimka,[3] siellä hän istui, kasvot ja koko ruumis kiinni herransa seljässä ja paljaat jalat taka-akselissa, — ja näyttikin hän lehdeltä tahi pieneltä toukalta, joka sattumalta oli tarttunut ohitse kulkevan aimo karjun selkään. Mainittu kasakkipoika se myös kerran viikossa ajoi Martin Petrovitsh'in partaa. Sanotaan pojan tätä tärkeätä työtä varten kiipeävän pöydälle seisomaan. Toiset pilkkakirveet vakuuttivat, että poikasen piti juosta piipotella herransa leuan ympärillä.
Harlow'in ei ollut tapana olla pitkiä aikoja kotosalla, ja senvuoksi hänet näkikin useanlaiseen ajelemassa samoissa ajopeleissä, ohjakset toisessa kädessä (toinen oli uljaasti puuskassa polvea vasten), pikkarainen vanha lakki aivan pään yläpuolella. Reippaasti katseli hän ympärilleen karhun-omaisilla silmillään, huudellen jyrisevällä äänellään jokaiselle vastaan tulevalle talonpojalle, porvarille ja kauppiaalle; pappeja hän ei ensinkään rakastanut, ja jos tiellä milloin papin kohtasi, niin pani heille karheita terveyksiä mukaan. Kerran saavutti hän minut maantiellä (olin lähtenyt kävelemään pyssy olalla), ja tultuansa juuri kohdallen ja huomattuansa tien vieressä jäniksen, päästi semmoisen peloitushuudon, että koko illan soi korvissani moinen mölinä ja parku.
III.
Äiti vainajani otti, niinkuin jo olen sanonut, sydämmellisesti vastaan Martin Petrovitsh'iä; hän tiesi kuinka syvästi tämä naapuri häntä kunnioitti. "Emäntä hyvä! Rouva kulta! Meidän ahon mansikkainen!" näin hän äitiäni nimitteli. Hyväntekijäkseen hän äitiäni ylisteli, ja äitini puolestaan näki hänessä uskollisen jättiläisen, joka milloin hyvänsä olisi ypö yksinään mennyt hänen edestänsä taistelemaan vaikka olisikin hänellä ollut vastassa kokonainen parvi talonpoikia. Tämmöiseen rytäkkään tosin ei ollut pienintäkään mahdollisuutta; mutta äitini arveli, ettei leskivaimon (isäni oli kuollut jo varhain) sovi hylkiä mointa puolustajaa kuin Martin Petrovitsh. Ja olihan tämä naapuri muutoinkin suora mies, joka ei imarrellut ketään, ei ottanut rahoja velaksi keltään, ei juonut viinaa, eikä ollut tyhmäkään, vaikk'ei ollut mitään sivistystäkään saanut.
Äitini luotti Martin Petrovitsh'iin. Tämän hän kutsui vieraaksi mieheksi testamenttia tehdessään, ja Martin Petrovitsh se varta vasten ajoi kotiansa noutamaan rautasankaisia silmälaseja, sillä ilman niitä ei hän osannut kirjoittaa. Ja silmälasitkin nenälleen pantuaan, oli hänellä tuossa täysi tekeminen: neljänneksen tuntia piti ukon ähkiä ja puhkia, ennenkuin sai piirretyksi arvonsa, ristimänimensä, isänsä nimen ja sukunimensä, laitettuaan kirjaimet hyvin suuriksi, nelikolkkaisiksi ja koristeltuaan ne sakaroilla ja lyhennysmerkeillä, ja vihdoin, täytettyänsä tämän raskaan työn, ilmoitti olevansa väsynyt: hänestä muka ruveta kirjoittamaan tahi kirppuja jahtaamaan — yksi hyvä.
Pitipä äitini häntä oikein arvossakin … vaikk'ei häntä meillä sentään ruokasalia kauemmaksi päästetty. Kovin näet levisi hänestä ankara tuoksu: hänessä asui aina tuommoinen sammalen tahi rämeen haju. "Ihan niinkuin metsän ukko itse!" puheli hänestä meidän vanha amma. Päivälliseksi asetettiin Martin Petrovitsh'ille aina eri pöytä nurkkaan, eikä hän tuota pahaksensa pannutkaan, tietäen kyllä, ett'ei kenenkään ollut mukava istua hänen vieressään, ja mukavampi oli hänenkin syödä yksinänsä. — Ja mitä syömiseen tulee, niin en luule vielä kenenkään syöneen niin paljo hamasta Polyfemon ajasta saakka. Aina aterian alussa pantiin, kaikiksi varoiksi, hänen osallensa vadillinen puuroa, noin kuuden naulan verran.