— "Aksjutka!" kuului hänen käskevä äänensä oven takaa.
Anna Martinowna oli ärtyneen näköinen, ja hänen muutoinkin ohuet huulensa olivat omituisen lujasti puristuneet yhteen. Pukunsa oli huolimaton ja valloilleen päästetty palmikko valui hänen hartioillaan. Mutta sittenkin huolimatta hänen leväperäisestä puvustaan, hänen ärtymisestään, näytti hän yhä vieläkin viehättävältä, ja minä olisin mielelläni suudellut hänen kapeata kättänsä, joka sekin näytti suuttuneelta ja jolla hän pari kertaa harmissaan heitti taakse tuuheaa tukkaansa.
XXI.
— "Onkohan Martin Petrovitsh'istä sitten todellakin tullut kalamies?" kyselin itseltäni, kulkien lammelle päin, joka oli toisella puolen puutarhan. Minä astuin sulkusillalle ja katsahdin puoleen ja toiseen. Ei näkynyt Martin Petrovitsh'iä missään. Läksin astumaan lammen toista rantaa ja vihdoin, melkein lammen päässä, pienen lahdelman rannalla, litteäin ja taittuneiden, hallavain ruo'onkorsien keskessä näin suuren, harmaan möhkäleen. Tähystin tarkemmin: siinä oli Harlow. Siinä hän istui paljaalla maalla, jalat allaan, lakitta päin, pörrötukkaisena, saumoilta ratkennut liinainen takki päällä. Hän istui niin hiljaa, että rantasipi, minun lähestyessäni, pyrähti kuivuneesta lietteestä parin askeleen päässä hänestä ja läksi lentämään, siipiään räpytellen ja piipitellen, veden pintaa pitkin. Nähtävästi ei ollut sen läheisyydessä pitkään aikaan kukaan liikkunut, ja säikäyttänyt häntä. Niin tavattoman näyn tarjosi Harlow tuossa, että koirani, hänet nähtyään, paikalla jäi seisomaan, laski häntänsä ja rupesi murajamaan. Harlow käänsi pikkuruisen päätänsä ja kiinnitti minuun ja koiraani kummalliset katseensa. Kovin muutti hänen muotoansa parta, lyhyt, mutta tiheä, kähäräinen, valkoisissa takkuevissa. Oikeassa kädessään hän piteli vapaa, jonka toinen pää hiljalleen heilui veden pinnassa. Sydämmeni säpsähti ehdottomastikin. Rohkaisin kumminkin itseni, astuin hänen luokseen ja tervehdin häntä. Hän rupesi hitaasti puristelemaan silmiänsä, niinkuin olisi vasta herännyt.
— "Martin Petrovitsh!" alotin minä, "kalojakos sitä ongitaan?"
— "Niin … kaloja", vastasi hän käheällä äänellä ja tempasi ongen ylös: vavan päässä roikkui kyynärän pituinen pätkä siimaa ilman koukkua.
— "Siimahan teilt' on katkennut!" huomautin minä ja huomasin samassa, ett'ei hänellä ollut sankoa eikä matosiakaan mukanansa… Ja mitäpäs siitä onkimisesta syyskuussa!
— "Onko katkennut?" virkkoi hän ja pyyhkäsi kädellään kasvojansa. "No yks kaikki!"
Hän heitti ongen uudelleen.
— "Natalia Niholajewnan poika, niinkö?" kysäsi hän parin minutin perästä, joitten kuluessa olin katsellut häntä salaisella kummastuksella. Laihtunut hän tosin oli, mutta näytti sittenkin jättiläiseltä; mutta minkälaisessa puvussa hän oli ja kuinka laskehtinut!