Harlow nousi… Pehtori tahtoi auttaa häntä, mutta likasi vaan kätensä ja peräytyi ovelle, sormiaan puistellen. Horjahdellen sekä heiluen puoleen ja toiseen pääsi Harlow vihdoin tuolin ääreen ja istui siihen. Sisäpiiat tulivat jälleen hänen luoksensa pyyhkimineen, mutta hän poisti heidät luotaan käden viittauksella eikä huolinut peitteestäkään. Äitinikään ei ruvennut vaatimaan: Harlow'ia oli ilmeisesti mahdoton saada kuivaksi. Lattialle jääneet jäljet vaan pyyhkäistä hotaistiin.
XXIII.
— "Mutta mitenkäs ne sinut ajoivat pois?" kysyi äitini Harlow'ilta, heti kuin tämä oli vähän puhaltanut.
— "Rouva kulta! Natalia Niholajewna!" alkoi hän ponnistuksella, ja taas oudostutti minua hänen silmäinsä vilkkuminen, "toden sanon teille: enimmän syypää olen minä itse."
— "Sepä se. Et tahtonut silloin totella minua", virkkoi äitini, laskeutuen nojatuoliin ja hiljaa viuhtoen hyvänhajuisella nenäliinallaan: kovin läksi katkera löyhkä Harlow'ista … rämeessä ei haise niin kovasti.
— "Ei se minun syyni siinä ole, hyvä rouva, vaan ylpeydessä se on. Ylpeys se minut kukisti niinkuin kuninkaan Nebukadnetsarin. Minä ajattelin: onhan taivaallinen Isä antanut minulle viisautta ja ymmärrystä; minkä siis kerran päätin, niin siten sen olemankin pitää. Mutta sitten tuli tuo kuoleman pelko … ja silloin minä ihan suunnalta pois. Annas muka kun vielä viimeisilläni näytän miehen voiman ja mahdin! Minä annan heille lahjat … ja heidän pitää hamaan hautaan asti tunteman…" Harlow alkoi äkkiä liikkua rauhattomasti tuolillaan. "Mutta kuni kopisen koiran he ajoivat minut pois kotoa. Siinä se kiitollisuus."
— "Mutta milläs tavalla…" yritti äitini puhua.
— "Kasakkipojan Maksimkan ottivat minulta pois", keskeytti Harlow. Hänen silmänsä vilkuivat edelleen, hänen istuessaan molemmat kädet leuan alla, sormet ristissä. "Ajopelit ottivat pois, kuukausmuonat vähensivät, säädettyä palkkaa eivät maksaneet, — sanalla sanoen pinnistivät joka taholta. Minä en puhunut mitään, kärsin vaan. Ja kärsimiseenkin oli syynä … voi sentään … yhä vaan tuo ylpeys! Ei pitänyt häjyjen vihamiesten päästä sanomaan, että kas muka kuinka nyt vanhaa pöllöä kaduttaa. Ja varoitittehan tekin rouva hyvä minua: kyynäspäätäs muka et saa purruksi! No niin, minä kärsin vaan… Mutta tänään! Astun kamariini: se on jo otettu, vuoteenikin oli viety — aittaan! Saatat sinä muka sielläkin maata. Armoilla sinä muutoinkin elät, ja kamarisi on meille tarpeen. Ja tätä puhui minulle kuka?! Wolodka Sletkin, roisto, perk…"
Harlow'in ääni katkesi.
— "Entäs tyttäret? Entäs he?" kysäsi äitini.