— "mutta se kiihkossa olevai-nén ihmi-nén tulee sen tyhjyyden päälle kuin hän ylö-setsii luondokappaleista, aivan toisenkaltaisiin seurauksiin, sanoden, että jokainen luondokappale kohdastansa, ei liene mahdollinen että minua onnellise-xi tehdä!" j.n.e.[5] Toisin vuoroin taas Maksimka läksi vetämään venyttämään kaikkein hienoimmalla äänellä jonkinlaista surullista laulua, josta ei eroittanut muuta kuin: "Ko-a-u-o-o-o ol-ta Hy-ly-y-y-ka-ä-ä-si—!" Mutta Martin Petrovitsh pyöritteli päätään, puheli katoavaisuudesta, kuinka kaikki on mullaksi muuttuva, kaikki kuivettuu kuin kukkainen kedolla; kaikki katoaa, eikä hänen sijansa enää häntä enää tunne!
Kerran oli hän saanut käsiinsä jonkunlaisen kuvan pahaisen; se kuvasi palavaa kynttilää johon joka haaralta tuulet puhaltavat, posket pullollaan; alla oli kirjoitus: "Senkaltainen on ihmisen elämä!" Kovin miellytti tämä kuva häntä, ja oman huoneensa seinälle hän sen ripustikin. Tavallisina aikoina kumminkin, jolloin ei alakuloisuus häntä vaivannut, piti hän kuvaa käännettynä seinään päin, jott'ei muka tekisi mieltä raskaaksi. Niin — Harlow, tämä kolossi, pelkäsi kuolemaa! Uskonnosta, rukouksesta hän sentään harvoin haki lohdutusta, synkkämielisenäkään ollessaan; enemmän hän siinäkin luotti omaan älyynsä. Jumalisuutta hänessä ei sanottavaksi ollut; harvanlaiseen hän kävi kirkossa, sanoen muka syyksi sitä, että hän pelkäsi suurella ruumiillaan työntävänsä kaikki ihmiset kirkosta ulos.
Synkkämielisyyden puuska päättyi tavallisesti siten, että Martin Petrovitsh alkaa viheltää ja äkkiä jymisevällä äänellään käskee valjastaa hevosen troskainsa eteen ja lähtee sitten ajelemaan jonkun naapurinsa luo, jonkunmoisella reippaudella heilutellen vapaata kättänsä lakkinsa lipun kohdalla, ikään kuin sanoen että täss' on poika joka ei huoli mistään!
Venäläinen hän oli.
V.
Väkevät ihmiset, sellaiset kuin Martin Petrovitsh, ovat ylipäänsä hidasluontoisia, flegmatisia; Martin Petrovitsh sitä vastoin oli herkkä suuttumaan. Varsinkin koetteli hänen kärsimystään muuan Bitshkow, hänen lankonsa, (vaimovainajansa veli), joka oli kotiintunut meidän taloomme elleihän juuri hovinarrinakaan, niin syöttiläänä. Bitshkow oli pienenä poikana saanut liikanimen Souvenir, ja Souvenir'inä hän pysyi elämän ikänsä; niin häntä nimittivät kaikki, yksin palvelijatkin, jotka kumminkin kohteliaisuudesta liittivät isännimenkin, niin että siitä tuli Souvenir Timofeitsh. Oikeata nimeänsä hän tuskin itsekään tiesi.
Souvenir oli raukkamainen mies; jokainen häntä halveksi. Toisella puolen suuta ei ollut hänellä yhtään hammasta, jonka tähden hänen pienet ryppyiset kasvonsa näyttivät vinoilta. Aina hänellä oli hyörinää ja pyörinää; milloin pistäytyy piikain kammariin, milloin konttoriin, vuoroin menee pappilaan, vuoroin kylänvanhimman luokse. Kaikkialla häntä ajetaan pois, mutta hän vain hartioitaan kohauttaa ja sirristelee pikkuruisia kieroja silmiänsä ja nauraa tuommoista laihaa, ilkeätä naurua, aivan kuin vettä pullossa huljuttaisi. Niin minä aina arvelin että jos Souvenir'illa olisi ollut varoja, niin hänestä olisi tullut peräti kehno ihminen, epäsiveellinen kerrassaan, häijy jopa julmakin. Köyhyys hänet oli sentään "suistanut". Juoda hän ei saanut kuin sunnuntaisin. Siistissä puvussa häntä pidettiin, äitini käskystä, sillä Souvenir oli illoin hänen kumppaninsa piketissä tahi bostonissa. Alin-omaa hän puhua läpätti: "kyllä minä siinpaikass, siinpaikass" (= siinä paikassa, heti).
— "Mitä nyt taas siinpaikass?" kysäisee äiti usein harmissaan.
Souvenir heittää silloin kädet taaksepäin, säikähtää ja jupisee:
"Niinkuin käskitte!"
Muuta ei hänellä ollut huolta kuin kuunnella ihmisten puheita ovien takana, jaaritella sitten muille, ja paraasta päästä irvistellä ja härnätä. Ja härnäämistä hän harjoitti niinkuin olisi ollut hänelle siihen etu-oikeus, niinkuin olisi kostanut jotakin asiata ihmisille.