— "Nainenko?"

— "No emäntä juuri elikkä neitsyt Maria, niinkuin he itse sanovat."

— "Mitä te puhutte!"

— "Puhdas tosi! Ankara kuuluu olevan semmoinen, kenrali oikein. Rahoja liikuttelee tuhansia. Kyllä minä ottaisin nuo neitsyt Mariat ja… Mutta mitäs tuosta!"

Hän kutsui Pegashkansa, ihmeellisen tarkkavainuisen koiran, jolle ei kumminkaan ollut mitään käsitystä seisusta. Wikulow'in piti sitoa siltä ylös toinen takajalka, jott'ei juoksisi niin kiivaasti.

Hänen sanansa painuivat mieleeni. Metsämatkoillani usein tahallanikin käänsin tieni tuon salaperäisen talon ohitse. Kerrankin tulin sen edustalle, niin — kas ihmettä! — pönkkä kolahti, avain vingahti lukossa, portti aukeni hiljalleen ja sieltä näkyi suuren hevosen pää, otsatukka palmikolla ja kirjavaksi maalattu luokka niskassa. Hiljaa, hätäilemättä ajoi tielle vähäiset rattaat, sentapaiset, joissa tavallisesti ajelevat kauppasaksat ja kulkukauppiaat. Nahkaisilla patjoilla, minun puolellani rattaita, istui noin 30 vuoden ikäinen mies, huomattavan kaunis ja solakka ulkomuodoltaan, siisti musta ärmäkkä yllä ja musta syvään otsalle painettu lakki päässä. Somasti hän ohjasi lihavaksi syötettyä, kiiltävää hepoa. Miehen vieressä, toisella puolen istui kookas nainen suorana kuin kynttilä. Hänen päätänsä peitti kallis musta saali; hänen yllään oli lyhyt olivinvehreä samettiröijy ja tumman sininen merino-hame. Valkoiset kädet, soreasti ristissä rinnalla, kannattivat toisiansa. Rattaat kääntyivät vasemmalle tielle, ja minä näin tuon naisen kahden askelen päässä. Hän käänsi hieman päätänsä ja minä tunsin hänessä — Eulampia Harlow'in. Tunsin hänet heti kohta, en epäillyt rahtuakaan, eikä siinä ollut epäilemistäkään. Sellaisia silmiä kuin hänellä, ja erittäinkin sellaista huulten asua — ylpeätä ja tunnokasta, en ollut nähnyt kellään. Hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat kuin ennen, iho tummempi, siellä täällä rypyissä. Mutta kovin oli muuttunut näitten kasvojen muoto! Vaikea on sanoin sanoa mikä itseensä luottamus, mikä ankaruus, mikä ylpeys niissä nyt kuvastui. Ei ollut se pelkkää vallitsijan tyyneyttä, mikä asui jok'ainoassa piirteessä, ei se ollut vallan nauttimista vaan; tuossa huolettomassa katseessa, minkä hän minuun loi, ilmaantui entinen, juurtunut tottumus: nähdä kunnioittavaa, vastustamatonta nöyryyttä. Nähtävästikin oli tämä nainen, ei kumartajain, vaan orjain ympäröimänä; hän oli ilmeisesti unohtanut, että mikään hänen käskyistään olisi jäänyt täyttämättä. Minä lausuin ääneen hänen nimensä. Hieman hän vavahti, katsahti toistamiseen minuun — ei säikäyksellä, vaan halveksivalla vihalla: ken se minua muka häiritsee, ja avaten huulensa sanoi jotakin käskevästi. Hänen vieressään istuva mies säpsähti, lyödä läimäytti ohjaksilla hevosta, joka läksi kiitämään eteenpäin kiivasta ravia. Rattaat katosivat näkyvistäni. Sen koommin en enää kohdannut Eulampiata. Millä tavoin hänestä oli tullut raskolnikkain neitsyt Maria, sitä minä en voi käsittää. Mutta kenties hän perusti opin-suunnan, joka saapi nimekseen tai jolla nytkin jo lienee nimi: Eulampialaisuus? Kaikkia on ollut, kaikki on mahdollista.

* * * * *

"Niin, tämä se nyt oli, mitä aioin kertoa teille Lear kuninkaasta aromaalla, hänen perheestään ja hänen elämästään." Kertoja vaikeni. Me haastelimme kotvasen aikaa keskenämme ja läksimme sitten kukin kotiamme.

VIITESELITYKSET:

[1] Lyhyt takki. Suom. muist.