— Minulla on häneltä kirjeitäkin, — jatkoi hän. — Katsokaahan.
Hän otti taskustaan muutamia kirjeitä ja tarjosi minulle. — Lukekaa, sanoi hän.
Avasin yhden kirjeistä ja tunsin heti Pasynkovin käsialan.
"Rakas Masha! (kirjoitti hän paksulla, selvällä käsialalla) sinä nojasit eilen pääsi minun päätäni vastaan, ja kun minä kysyin miksi niin teet? vastasit: tahdon kuunnella, mitä te ajattelette. Nyt sanon sinulle, mitä ajattelin: minä ajattelin, kuinka hauska olisi opettaa Mashaa lukemaan ja kirjoittamaan! Niin hän saisi tästäkin kirjeestä selvän…"
Masha vilkaisi kirjeeseen.
— Tämän hän kirjoitti minulle vielä Novgorodissa — jatkoi hän — kun hän aikoi ruveta minua opettamaan. Katsokaahan muita. Siellä on yksi Siperiasta. Kas tässä. Lukekaa!
Minä luin kirjeet. Ne olivat herttaisia, jopa helliäkin. Eräässä, ensi kirjeessä Siperiasta, Pasynkov sanoi Mashaa parhaaksi ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle matkarahat Siperiaan, lopettaen kirjeen seuraaviin sanoihin: "Suutelen sinun armaita käsiäsi; sellaisia käsiä ei ole täkäläisillä neitosilla; ei ole täällä sinun laistasi päätä, eikä sydäntä… Lue minun lahjoittamiani kirjasia ja muista minua; en minäkään unohda sinua. Sinä yksin, yksin sinä olet minua rakastanut: niin tahdon minäkin yksin sinun olla"…
— Näen, että hän on ollut teihin hyvin kiintynyt, — sanoin minä, antaessani takaisin hänelle kirjeet.
— Hän rakasti minua suuresti, — vastasi Masha kätkien kirjeet huolellisesti taskuunsa, ja kyyneleet kierivät hänen poskilleen. — Toivoin alati häntä. Olisipa Luoja antanut hänelle elonpäiviä, ei hän olisi minua jättänyt. Olkoon taivaan valtakunta hänelle avoinna!…
Hän kuivasi kyyneleet liinansa nurkkaan.