— Tunsitteko Jakov Ivanitshin? — jatkoin minä.
— Kyllä, tunsin, virkkoi hän nyhtäen liinansa nurkkaa, ja kyyneleet alkoivat kieriä hänen silmistään.
Minä pyysin hänen istumaan. Hän istui rohkaistuneena ja ujostelematta tuolin reunalle. Elisey meni ulos.
— Tutustuitteko häneen Novgorodissa.
— Kyllä, Novgorodissa, — vastasi hän ja pani molemmat kätensä liinan alle. — Vasta toissapäivänä kuulin Elisey Timofejitshiltä, että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään Jakov Ivanitsh lupasi kirjoittaa. Kaksi kirjettä hän sitten kirjoittikin, enempää ei enään kirjoittanut. Olisin lähtenyt häntä Siperiasta noutamaan, mutta hän ei sallinut.
— Onko teillä Novgorodissa sukulaisia?
— On.
— Oletteko asuneet heidän luonaan.
— Olen asunut äitini luona ja sisareni, joka on naimisissa. Mutta äitini minuun kyllästyi ja sisarestanikin alkoi tuntua ahtaalta, lapsia kun heillä on paljon. Ja minä muutin pois. Minä aina toivoin Jakov Ivanitshia, olin iloinen kuin sain hänet edes nähdä, ja hän oli aina minulle hyvä — kysykää vaikka Elisey Timofejetshiltä.
Masha vaikeni.